Коллектив авторов - Мир Калевалы

Kalevalan Kullervo tapaa retkillään neitosen, koppaa hänet rekeensä ja viettelee hänet lahjoja antamalla kisailemaan kanssaan. Hurman haihduttua käy ilmi, että Kullervo on maannut sisarensa, joka on kauan sitten eksynyt metsään ja joutunut eroon perheestään. Sisar heittäytyy koskeen ja hukuttautuu.

Kullervo lähtee soitellen sotahan. Hän taistelee kuolemaa uhmaten, koska hänellä ei ole mitään menetettävää. Kullervo lyö hänelle vääryyttä tehneen Untamon joukot. Syyllisyys oman sisaren viettelystä jäytää yhä, kun sota ei enää auta sitä unohtamaan. Kullervo päätyy vanhatestamentillisen tylyyn ratkaisuun. Hän heittäytyy miekkaansa kuin taistelunsa hävinnyt kuningas Saul Ensimmäisessä Samuelin kirjassa.

Kalevalan Kullervon tavoin sain ensimmäisen kärsi-mysannokseni liian varhain: en osannut käyttää sitä opikseni. Olin neljävuotias, kun isäni kuoli silmieni edessä verensyök-syyn. Hän tuupertui lattialle keuhkot tuberkuloosiyskän rikki repiminä. Muistotilaisuudessa minua kiinnostivat enemmän pullakranssi ja sen keskelle ladotut pikkuleivät kuin isän valokuva kahden palavan kynttilän välissä. Isän kuolema ei kasvattanut minusta nöyrää ja viisasta; se teki minusta vain orvon.

Samana kesänä, jona isäni kuoli, äiti sai kolmen vuoden kuritushuonetuomion, ja hänet passitettiin suoraan raastuvasta Hämeenlinnan vankilaan. Lastenkodissa minut sidottiin nahkaremmeillä sänkyyn kiinni, kun yritin karata.

Kansakoulun kolmannen luokan alkaessa muutin takaisin äitini luokse, joka oli lastensuojelulautakunnan arvion mukaan saanut asiansa riittävän hyvään kuntoon. Jouluaaton aattona katsoin sisäistä Kullervoani silmästä silmään. Humalainen isäpuoleni kompastui mandoliiniin, jonka olin laskenut kädestäni nojalleen pöydänjalkaa vasten. Raivoissaan hän löi mandoliinin seinään. Ainoa isävainajaitani muistoksi jäänyt esine levisi päreiksi ja sekavaksi kielien vyyhdiksi. Kullervon veitsestä katkesi terä. Hyökkäsin isäpuoleni kimppuun. Halusin tappaa hänet, mutta hävisin tappelun.

Isäpuoleni on ajat sitten kuollut; rauha hänen sielulleen. Elämä on niin lyhyt, että sitä ei riitä haaskattavaksi vihaan ja katkeruuteen. Elän kuin Kalervo Palsan taulussa: jokainen tanssi on kuolemantanssi, viikatemies kärkkyy joka kulman takana. Ymmärrän hyvin, mitä Kierkegaard tarkoittaa, kun hän sanoo, että uskonnollinen usko ei ole järjen päätelmä vaan epätoivon synnyttämä intohimo”.Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?”

Vaellusviettini on vienyt minut milloin mihinkin maailmankolkkaan. Olen siirtynyt kullervoimaan ulkoisissa puitteissa, jotka vieraudessaan vastaavat sisäistä todellisuuttani. Muistan elävästi kesäpäivän lähes viidenkymmenen vuoden takaa: Herään halvassa hotellin murjussa, käyn käytävän päässä yhteissuihkussa ja astun aurinkoiselle kadulle. Istahdan kaupunkipahasen raatihuoneen portaille ja käärin sätkän. Sitä poltellen otan vastaan ruokatauolta töihin kiirehtivien ihmisten ohimarssin. Heidän tiukat ilmeensä ja määrätietoiset askeleensa osoittavat, että heillä on päämäärä. Minulla ei ole. Ihmismassan menemiset ja tulemiset eivät liikuta minua millään lailla. Nousen ja tallaan natsan katuun. Heitän me-rimiessäkkini olalle. Huulillani karehtii Arosuden hymy. Kiirehtimättä lähden kävelemään katua, jonka arvelen johtavan ulosmenoväylälle. Mihin ilmansuuntaan, sillä ei ole väliä. Minun kompassissani on vain yksi ilmansuunta: pois!

Kompassini neula näyttää yhä samaan suuntaan, mutta nyt, vanhuuden kynnyksellä, eri merkityksessä. Jokainen vuosi on edellistä lyhyempi. Aika näyttää, opinko poistumaan täältä kiitollisena ja elämästä kyllikseni saaneena. Sen tiedän, että jos tänään tulisi lähtö, haraisin vastaan. Tarrautuisin elämän ulko-oven pieliin tai puisin noutajalle nyrkkiä kuin Gal-len-Kallelan kiroava Kullervo.

Kalliolaisessa kantakapakassani olen tavannut teologian kiroilevan Kullervon. Luterilaisen kirkon pappi Kai Sadinmaa on ilahduttanut ja raivostuttanut kuulijoitaan arvostelemalla radiopuheissaan kirkkoa ja yhteiskuntaa. Hän vaatii suomalaisia pukeutumaan säkkiin ja ripottelemaan tuhkaa hiuksiinsa. Hän kehottaa meitä lankeamaan polvillemme ja rukoilemaan, että löydämme tien ulos pimeydestä, jota kansainvälinen rahavalta ja sen talutusnuorassa kulkeva kirkko edustavat.

Keväällä 2014 ilmestyneessä kirjassaan 10 käskyä kirkolle Sadinmaa jylisee kuin Vanhan testamentin profeetta. Hän ei jätä kiveä kiven päälle kirkosta, jossa ’’Kristuksen keski-ikäiset morsiamet” viihtyvät hengellisissä luksuslukaaleissaan.

Sadinmaa ei tutki Raamattua eksegeettinen suurennuslasi kourassa. Hän ei kysele, kävelikö Jeesus todella vetten päällä. Hän hyväksyy ihmeet aitona osana ilmoitusta. Kun Ihmisen Poika heittää henkensä, aurinko pimenee ja temppelin väliverho repeää ylhäältä alas asti.

Kai Sadinmaa pitää Raamattua niin vaarallisena, että sen kannessa pitäisi lukea tulipunaisin kirjaimin: Varo! Samanlaisen varoituksen voisi vaatia liitettäväksi hänen kirjaansa. Siihen ei pitäisi koskea kenenkään, joka viihtyy kysymykset-tömässä uskon rauhassa. Kirja ravistelee lukijansa hereille, pakottaa ajattelemaan.

Nasaretin Jeesus on Sadinmaalle kaiken mitta. Hän vertaa kirkon tekemisiä Jeesuksen toimintaan. Ero huutaa taivaaseen. Hampaaton kirkko on suolattomaksi käynyt suola, joka ei kirvele kenenkään haavoissa.

Sadinmaa liittyy Leo Tolstoin rintamaan. Tolstoi piti tärkeämpänä Jeesuksen eettisten opetusten noudattamista kuin

dogmeja ja kulttimenoja. Toinen Sadinmaan sukulaissielu on englantilainen viktoriaanisen ajan yhteiskuntakriitikko John Ruskin, joka kehotti kirkkoa noudattamaan Jeesuksen esimerkkiä: "Kirkko syö rikkaiden pöydissä ja saarnaa parannusta köyhille. Sen pitäisi syödä köyhien pöydissä ja saarnata parannusta rikkaille”.

Sadinmaa on huolissaan hyvinvointiyhteiskunnan alasajosta”.Se, mikä on vaivalla ja vuosisatojen kovalla työllä rakennettu, on nyt tuhoutumassa”. Toivottavasti hän erehtyy ennustaessaan, että tulevaisuuden Suomessa pyhitetään itsekäs vastuuttomuus eikä makseta enää lapsilisiä, koska ”on järjen vastaista, että tuemme heikomman aineksen lisääntymistä”.

Kiivaan hengenmiehen parannussaarnaa ei voi ohittaa olankohautuksella, vaikka sen kuulemista häiritsee hänen vimmansa halveksia kaikkea arjesta irrottautuvaa uskonnollisuutta. Sadinmaa ei näytä uskovan, että kultti voi vahvistaa ihmistä kantamaan moraalisen vastuunsa muistuttamalla häntä toisesta todellisuudesta, pyhyydestä, iäisyydestä. Ihminen ei ole vain järkiolento eikä elä pelkästään leivästä.

“Jos haluat löytää totuuden, älä missään nimessä mene kirkkoon”, julistaa Sadinmaan teoksen takakansi. Jyrkkä väite herättää kysymyksen: "Minne sitten, jos ei kirkkoon?”

Kirkolle on kunniaksi, jos se ottaa vakavasti Kai Sadinmaan haasteen. Olen monesta asiasta eri mieltä kuin hän mutta pidän terveellisenä kuulla miestä, joka sanoo sanottavansa ketään pokkuroimatta.

Kalevalan jumalakuvassa näkyy vahva Raamatun vaikutus. Jumala järjestää kaaoksen kosmokseksi samalla tavalla kuin Genesiksessä, 1. Mooseksen kirjassa:

Jumala sanoi: ’’Kokoontukoot taivaankannen alapuolella olevat vedet yhteen paikkaan, niin että maan kamara tulee näkyviin”. Ja niin tapahtui. Jumala nimitti kiinteän kamaran maaksi, ja sen paikan, mihin vedet olivat kokoontuneet, hän nimitti mereksi.

Kuten Raamatussa myös Kalevalassa Jumala parantaa sairaudet, mutta ne voivat olla myös lähtöisin Jumalasta.

Oletko tauti Luojan luoma, surma säätämä Jumalan, vain olet teko tekemä, toisen tuoma, toisen luoma, pantu tänne palkan eestä, rakettu rahan nenästä?

Myös laulun lahjan antaa Jumala, ja ihminen kykenee sitä vain vajavaisesti käyttämään. Väinämöinen laulaa Pohjolan pidoissa:

Sekä Raamatussa että Kalevalassa luodaan sanan voimalla. Väinämöinen luo laulullaan:

Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla.

Kristillisessä teologiassa toistuu oppi jatkuvasta luomisesta. Maailmaa ei luotu kerralla valmiiksi, vaan luominen jatkuu yhä. Ihminen on Jumalan puutarhuri ja tilanhoitaja. Koska ihminen on Jumalan kuva, myös hän luo. Hän osallistuu luomistyöhön Jumalan rinnalla. Saksalainen feministiteologi Dorot-heeSölle (1929–2003), vapautuksen teologian intohimoinen puolestapuhuja, ylentää ihmisen Jumalan korvaamattomaksi työtoveriksi”.Ei Jumalalla ole muita silmiä kuin meidän silmämme, ei muita käsiä kuin meidän kätemme”.

Kalevalassa Väinämöinen tekee oman osansa luomistyöstä. Hän ryhtyy toimeen kuin Saarijärven Paavo, joka kyntää ja kylvää, mutta Jumalalta sadon toivoo.

Veikko Huotarinen