Коллектив авторов - Мир Калевалы

Kari Seppänen

Vaikka siitä on jo pian kuusikymentä vuotta, niin muistan sen illan kuin eilisen. Tai, jos nyt ei aivan kuin eilistä, niin kuitenkin jotain sinne päin.

Joka tapauksessa se edelleen minun elämääni vaikuttava joulunjälkeinen ilta alkoi samalla tavalla, kuin kaikki muutkin talviset illat siellä meidän huushollissamme.

Iltasen jälkeen isäukko istahti Karjalainen kädessään siihen kiiltäväksi kuluneeseen nojatuoliinsa, siihen siellä meidän olohuoneen nurkassa töröttävän ihanaa lämpöhän hohkaavan pönttöuunin vierelle. Siinä se istui silloin ja siinä uunin ja radion vieressä se istui yleensäkkin kaikki ne työnjälkeiset ar-ki-iltansa.

PilliKlubi paloi ja tasatunnein ukko avasi radion ja kuun-teli uutiset ja sään, ja pisti mölytoosan taas kiinni ja avasi sen taas, kun seuraava tunti tuli täyteen. Ei ukko todellakaan mikään maailmanrakastaja ollut. Ja kuului ikäänkuin asiaan, että siinä uunin vieressä istuessaan ukko kärkevästi kommentoi kaikkea mitä radiosta kuuli tai lehdestä sattui lukemaan.

Enhän minä silloin kuusivuotias niistä radion sen iltaisista uutista ymmärtänyt tuon taivaallista, mutta se ilta poikkesi jotenkin niistä kaikista tavallisita talvi-illoista, koska isäukon äänensävy oli jotenkin erinlainen.

Siinä uunin edessä lattialla Aku Ankkoja selaillessani kuuntelin ukkoa ja vaistosin lapsen lailla, että ukko. uunin-vierikommentaattori oli jostain todella huolissaan. Muistan, että ukko kirosi välillä jonkun Hrutsevin toilauksia. Ja hetken päästä jo jonkun tosi omituiselta kuulostaneen Kennetyn tekosia ja heti perään ukko antoi oman osuutensa myös jollekkin risuparta Kastrolle.

Ketä hyö lineevätkään olleet, mutta jos ymmärsin ukkoa ja radiota oikiein, niin juuri noitten herrojen toimien seurauksena oli jossain Kuupassa riisipula. Ja sen riisipulan seurauksena oli taas maailmanpalo aivan siinä meidän ulko-oven takana. En ymmärtänyt sitä, että miten maailma voi syttyä talvella palamaan, kun meidän ulko-oven takana oli kova pakkanen ja luntakin oli minun nenänkorkeudelleni asti. Millä ihmeen konstilla ne sen tulipalon sytyttävät? Ja, jos saavatkin palaaan, niin miksi koko maailma poltetaan pelkän riisin takia.

Muistan selvästi, että ehdotukseni sen maailmanpolton estämiseksi olisi ollut se, että ne riisistä ritelevät herrat olisivat tulleet meille ja äitimuori olisi keittänyt sille risuparralle ja niille muille riiteleville herroille riisipuuroa ja velliä joka päivä koko lopputalven. Ja lääkärin määräyksest, vaikka kolme kertaa päivässä.

Ajatukseni Kuupan riisiriisin hoitamisesta keskeytyi siihen, kun radio pääsi loppuun senkertaiset uutisensa. Ukko rapsautti radion kiinni ja ymmärsin, että uuninvierikommen-taattori esitti jyrkän vastalauseensa maailmanpoltoajatusta vastaan. Sitten ukko kirosi varmuuden vuoksi vielä kertaalleen kaikki edellämainitut riisiriisin aiheuttaneet herrat ja samalla kaikki muut poliitiikanjauhajat, paitsi Kekkosen. Se oli hyvä, koska silloisen näkemykseni mukaan Kekkonen oli Kekkonen ja resitentti eikä mikään poliitikko.

Jaloilleen noussut isäukko jatkoi varmaankin lähinnä sitä itselleen tarkoitettua marmattamistaan maailman hulluudesta ja tempaisi sitten pönttöuunin luukun auki ja heitti hiillokselle vasta puoliksi poltetun PilliKlubin. Löi sitten sen avaamansa luukun kiinni, niin että ikkunat helähtivät ja sanoi siinä uunin edessä Aku Ankan ja itsensä kohellusta seuraavalle tulevaisuudentoivolleen, että lähetäänpä poika tuonne peräkammariin.

En osannut arvata, että mitä siellä kammarissa tapahtuu, mutta sinne ukon perässä marssiessani arvelin, että siellä jossain Kuupassa pitää olla vakava riisiriisi, kun meidän pihiksi tiedetty ukko raskii sytkätä uuniin semmosen vasta puoliksi poltetun tupakkansa.

Eikä me sinne peräkammariin menty mitään Kuupan rii-siriisiä hoitamaan. Vaan se sen illan jatko oli minulle todellinen yllätys. Koska juuri sinä iltana, tuo melkein viisikymmentä vuotta minua vanhempi varsin omalaatuinen isäukkoni jaksoi uskoa vielä niin paljon tämän maailmapolosen tulevaisuuteen, että juuri sinä iltana päätti ruveta lievin pakkokeinoin sivistämään kuusivuotiasta tulevaisuudentoivoaan. Ja siellä kammarissa ukko heittytyi selälleen siihen natisevalle hetekalleen ja komensi minut viereensä. Siihen sen pahkasta tehdyn himmeää valoaan tuikkivan jalkalampun alle ja otti käteensä sen yöpöydälle varaamansa paksun kirjan.

Ukko näytti minulle kädessään olleen kirjan selkämystä ja sanoi, että tänä iltana, tässä ja nyt hän alkaa lukemaan minulle tätä kirjaa. Että tämän kirjan nimi on Kalevala.

Haistelin ukon aluspaidan kainaloon pinttynyttä hien, tehtaan ja tupakan hajua ja pyörittelin mielessäni nopeasti kaikki ne Topeliuksen sadut, joita äiti oli minulle lukenut.

Turunlinnan Tonttu-ukon ja Koivun ja Tähden muistin heti ja olin varma, että tuommoista Kalevala nimisestä hepusta tai kylästä en ole aiemmin kuullut. Vaan enpä ehtinyt sanoa mistään tonttu-ukoista ukolle sen enempää, ennen kuin tämä kiristyneestä riisiriisitä huolimatta aloitti minun oppimatkani korkeakulttuurin ja kalevalais-suomalaisen runouden pariin. Ja opatus tälle matkalle alkoi siitä, että ukko sanoi minulle, että tämä hänen kädessään oleva kirja, siis tämä Kalevala, on meille suomalaisille se kaikkein tärkein kirja.

Pienen miettimisen jälkeen oppimestarini jatkoi, että se toiseksi tärkein kirja on sitten Aapinen. Siis se kirja, jonka tulen samaan käteeni heti seuraavana syksynä. Katselin ääneti kirjaaja sen selkämykseeen oletettavasti kullalla präntättyä tekstiä. Uskoin, että siinä lukee se Kalevala, kun kerran ukko niin sanoi. Sitten lukija avasi kirjan juhlallisesti ja aloitti jotakuinkin näin: Mieleni minun tekevi ja aivoni ajattelevi. Lähteä laulamahan, tai vaihtoehtosesti nostelemahan.

Joittenkin kirjan lukeneitten tai minua parempimuistis-ten mielestä ne sen kirjan ensimmäiset sanat voivat olla jotain aivan muuta. En ala melkein kuusikymmentä vuotta sitten kuulemistani sanoista kenenkään kanssa väittelemään. Myönnän, että saatan muistan ne ensimmäiset sanat väärin.

Mutta olivat ne sitten mitkä tahansa, niin silloin ensimmäisenä iltana, en muistaakseni ymmärtänyt juuri mitään siitä, mitä ukko minulle siitä arvokkaan näköisestä kirjastaan luki. Se kalevalainen runomitta ja ehkä monille aikui-sillekkin vaikeat tarinat olivat liian kovaa kamaa puolipakolla kuuntelemaan pistetylle kuusivuotiaalle. Mutta niissä kammmarin lukusessioissa ei armoa annettu eikä sitä pyydetty.

Lukuillat jatkuivat ja jatkuivat. Ehkä ne jatkuivat ukon juopottelukausista riippuen epäsäännöllisen säännöllisesti, mutta jatkuivat kuitenkin, aina siihen saakka kunnes osasin riittävän hyvin itse lukea. Ja kun muuallekaan ei päässyt, niin ajanmyötä myös vilkas kuusivuotias miehenalkukin tottuu näköjään melkein mihin vain.

Elikkä kai minä vähitellen sopeuduin makaamaan ilta illan perään siinä ukon kainalossa, sen äijän itsensä Rukajärven korvessa veistämän pahkalampun alla. Sen hieman kömpelön näköisen lampun, joka jaksoi työntää pimeyttä syrjään juuri sen verran, että minä, tervesilmäinen pikkupoika pystyin juuri ja juuri erottamaan yksittäisiä kirjaimia sen jykevän kirjan sivuilta. Jälkeenpäin olenkin ihmetellyt, miten melkein kuusikymppinen isäukko näki ja jaksoi lukea tuntikausia siinä valossa.

Mutta siellä kammarissa me oltiin Kuupan riisiriisistä sen enempää välittämättä ja ukon aluspaidan hajuun tottumisen ohella totuin kai siis myös siihen kuuntelemiseen.

Vaan siitä sen tärkeimmän kirjan ensimmäiseltä sivulta se isäukko aloitti ja jatkoi sitä unettavaa lukemistaan ainakin seuraavat pari tuntia. Tai enhän minä niistä tunneista silloin sen enempää tiennyt että kauanko ne lukemi-set itseasiassa aina kestivät, koska kellon opiskelu sattui olemaan vielä hieman kesken, mutta se on varmaa, että se ensimäinen, se Kuupan riisiriisin aikainen lukuilta tuntui loputtoman pitkältä.

Mutta ukko vaan jatkoi ja jatkoi sillä yksinuotisella elämän karhentamalla äänellään niitten kirjaan kirjoitettujen kummalliselta kuulostavien loitsujen lukemista. Ne oudot jorinat menivät aluksi pahasti yli mäntysuovan hilseyttämän päänuppini. Mutta turha luulla, että isäukko olisi antanut periksi. Ei todellakaan antanut, vaan ukko jaksoi paapattaa sitkeästi runomittaa illasta toiseen. Ja pikkuhiljaa ne kirjan säkeisiin piiloitetetut taikavoimat alkoivat pala palalta murentaa kuusivuotiaan vastahankaisuuden muuria.

Aloin jollain selittämättömällä tavalla päästä jyvälle siitä, mitä kuulin. Aloin ymmrtää sen tosiasian, että liitto, kaiken sen kummallisen jorinan joukkoon oli piiloitettu ihan jännältä kuulostavia tarinoita. Mielenkiintoni heräsi. Unohdin Aku Ankan ja Pecos Billin ja aloin kuunnella ukkoa yhä tarkemmalla korvalla. Hurjat mielikuvat alkoivat elää omaa elämäänsä kuuntelijan pääkopassa. Muistan miten aloin nähdä yhä selvempää kuvaa itselleen keihäitä ja miekkoja takovista pitkäpartaisista sotaurhoista.