Коллектив авторов - Мир Калевалы

Ja siinä vaiheessa mielikuvitus lähti jo laukalle, kun ne karskit karjut saivat aseensa valmiiksi ja nousivat hevostensa selkiin. Tai kömpivät niihin pitkiin veneisiinsä ja lähtivät uraata huudellen soutelemaan kohti Pohjolan perukoita.

Ja, kun partasuut pääsivät perille, niin tappelut aloitettiin sen enempää kyselemättä. Välillä kirjassa kirjassa tunnuttiin tappelevan ihan jostain ymmärrettävästä syystä ja välillä taas vaikutti siltä, että tappelut aloitettiin ihan vain huvin vuoksi. Meno ja meininki kiihtyi kirjassa sellaiseksi, että vaikutti siltä, kuin se yöpöydällä töröttävä ukon tekemä pahkalamppu-kin olisi alkanut palaa hieman kirkkaammin. Ilta illan jälkeen ukon lukeman kirjan tarinat tuntuivat vain paranevan.

Vaan sitten sille sotimiselle tuli stoppi. Kalevalan jätkiin iski yllättäen sotaväsymys, niinkuin sotahommissa tahtoo ennenpitkää kaikille käydä.

Uroitten miekat alkoivat tuntumaan tylisltä ja painavilta. Alkoi tehdä mieli kotiin eukon viereen. Eikä paskanenen ja hikinen sotahomma huvittanut enää muutenkaan. Äijät sanoivat niille pohjalaisille tappelukavereilleen, että eiköhän lopeteta tämä täm-mönen jonninjoutava homma. Että suoraan kysymykseen, suora vastaus, pannaanko jätkät pillit pussiin tältä kerralta.

No, hieman yllättäen se tuntui niistä pohjalaisista tappelukavereistakin ihan hyvältä idelta.

Joten, kun ei sitten tällä kertaa muuta, niin päätettiin tehdä rauha.

Ja, kun kerran Pohjolan perukoilla oli nyt rauha ja ihmisillä hyvä tahto, niin Kalevalan karjut nousivat taakaisin veneisiinsä ja lähtivät soutelemaan kohti kotikyliä. Vaan pitkä oli matka ja vetinen tie, eikä äijät enää kotirannassa muistaneet, mitä olivat lappilaisille lähtiessään luvanneet.

Eivät muistaneet, koska alkoivat heti perille päästyään suunnitella taas uusia Pohjolaan kohdisettavia sotatoimia ja muita saalista tuottavia seikkailuja.

Mutta, juuri nyt, Pohjolassa piipahtaneet kalevalan sankar-poijat olivat kotona, elikkä hyö olivat palanneet kottiin sieltä ens-mäisestä Lhapinsodasta. Ja reissussa rähjääntyy olipa kalevanmie-het pohjimmiltaan minkälaisia äijiä tahansa. Pohjolan raukoille rajoille tehdyt pitkänpuoleiset sotatoimet koettelivat, niin miehistöä kuin kalustoakin. Ja olisi ollut todellakin oikeus ja kohtuus, jos sankarimme olisivat saaneet edes muu-taman päivän huokaista.

Vaan saivatko? Mitä vielä.

Kotiin palannut urho ei ehtinyt kunnolla edes reppua nurkkaan heittää. Tai riisua edes rauhassa päähänsä sitä veren ja hien tahraamaa pellavapaitaansa, kun emäntä alkoi jo uunin kupeelta motkottamaan, että se liiterin pärekatto vuotaa vieläkin ihan niinkuin lähtiessäsi ja kyntämättä on vieläkin ne käärmeitä kuhisevat kiviset kaskipeltosi. Että sotahommissa miesväki nykyään vaan huvittellee, kun taas naiset saavat kynnet verillä kotitöissä raataa, ja niin edelleen. Kirja ei sitä kerto-

nut, mutta rivien välistä oli arvattavissa, että tuossa vaiheessa sankari oli jo tunkenut jalkarätit korviinsa ja suunnitteli mielessään saunan lämmittämistä, kun ne käärmeiset pellotkin ovat enimmäkseen vain Ilmarisen henkilökohtainen ongelma. Vaikka olihan sitä jokunen käärme niillä omillakin pelloilla, mutta niitä oli silleen ihan vain näön vuoksi.

Muuta se emännän riehumien meni sellaiselle asteell, että sankarpojan oli tuvasta lähdettävä. Lähdettävä oli vaikka oli pohjimmiltaan miten peloton sotaurho tahansa.

Kipakoita siis tuntuivat olevan Kalevalan naiset. Jotkut suorastaan niinsanottuja pirttihirmuja. Vaan oli niitä vahva-tahtoisia naisia muuallakin. Tästä yleismaailmallisesta prob-le-mista saivat osansa myös esimerkiksi reimat Pohjolan miehet. Ja juuri näistä edellämainituista palautuu ensimmäisenä mieleeni kirjassa monessa kohtaa esillä oleva Pohjan Akka, jota myös Harvahampaaksi nimiteltiin.

Mutta huomautan teille arvoisat lukijani, että kenelläkään ei ollut kuuna kullan valkeana kanttia kutsua rouvaa tuolla Harvahammas-nimellä.

Niin rohkeaa miestä ei Taivaanpylvään alta löytynytkään. Ja hämmästyttävin kirjasta mieleeni palautuva tieto olikin se, että tuolla harvahampaisella kuvatuksella oli kuneudestaan kuuluisa tytär. Mutta tässä vaiheessa emme vielä käsittele sen enempää naisväkeä, elikkä noita Kalevalan ja Pohjolan todellisia hallitsijoita, vaan palaamme takaisin siihen tosiasiaan, että kotiinpalanneitten sotureiden kalusto oli ollut sotareissun aikana kovilla ja ne piti huoltaa ja kunnostaa.

Elikkä yleisesti ottaen talvireissujen jälkeen kunnostettiin ja tervattiin, lylyt, kalhut ja reet ja rasvattiin valjaat, sikäli mikäli matkaa oltiin tehty hevospelillä. Ja kesäreissujen jälkeen piti tietenkin huoltaa purjeet, airot ja tietysti tervata ja huoltaa

itse veneet. Ja, sitten kun kuljetuskalusto oli kunnossa, niin sen jälkeen korjattiin ja teroitettiin käyttökelpoiset vanhat aseet ja tietysti taottiin varastoon uusia miekkoja keihätä ja nuolenkärkiä.

Eikä niissä hommissa osaavilta miehiltä tietenkään kauan mennyt.

Ja kun hikinen ja väsynyt mies palasi pajasta pirttiin ja erehtyi istahtamaan oluttuoppi kourassaan pöydän ääreen, niin emäntä jatkoi heti uudelleen räksyttämistään siitä liiteristä ja niistä järventakana olevista kyntämättömistä kaskipelloista. Ja jos isäntä jatkoi istumistaan niin emäntä alkoi tentata, että mitäs siellä Pohjolan reissulla tuli oikein tehtyä, kun miestä tuommoiset vähäset pajahommat noin puhalluttaa. Useimmiten sankari yritteli selittää sanomalla, että eipä nyt mitään sen kummempia, kun mitä nyt vähän pohjanpoiken kanssa tapella nuhjattiin ja sitten saunottiin lopuksi.

Tuolla selityksellä saattoi hyvällä onnella päästä pälkähästä, mutta jos sankarilta lipsahti, että en muista ketä kaikkia oli siellä saunaillassa, niin siitähän se vasta rähäkkä alkoi. Ja on aivan luonnollista, että sitä sätkäkystä kuunnellessa puhdasmielisim-mänkin sankarin mieli musteni ja kaipaus jonnekkin muualle kävi kertakaikkisen ylivoimaiseksi. Eikä siinä yleensä kauan mennytkään kun sankarpojat alkoivat kokoontua sahtitynny-reineen ja kera pikkusuolaisineen johonkin sopivaan niemennokkaan.

Pantiin tulet palamaan, lyötiin tynnyrit auki ja alettiin porukalla ottamaan.

Ja eipä aikaakaan, kun iloinen laulu ja remakka kaikui jo kauas tyynelle järvelle. Kehutiin kilpaa omia sankartekoja ja vähäteltiin kaverin miekkailutaitoja.

Alettiin väitellä siitä kenellä sattuu olemaan paras hevonen, tai helpposoutuisin vene. Ja sitten jatkettiin arvuuttelua siitä, että kuka on isännältä salaa piipahtanut yökylässä kenenkin emännän luona.

Tilanne kirisyi äärimmilleen ja eniten juovuksissa olevat alkoivat laulaa toisiaan suohon.

Kovaa oli meno ja useimpien reissujen jälkeen jäivät katot korjaamatta ja pellot kyntämättä. Ja jos kotonaolo venähti talveen saakka, niin paksuun kirjaan kirjattujen todistusaineistojen mukaan kylällä alkoi esiintyä myös aisajuoppoutta. Muistamani mukaan kirjasta löytyi myös tapaus, jossa eräät tunnetut kalevalaiset ajoivat hilpeässä humalassa reellä päin toisiaan.

Elikkä noin yleisesti ottaen, ja jos muistan kuulemani oikein, niin elämänmeno Kalevalassa oli hyvin samanlaista, kuin se on tänäpäivänä täällä nyky Suomessa. Siis ei mitään uutta Auringon alla, koska Kalevalan emäntäväki kadehti kaikkea sitä, mitä napurilla sattui olemaan ja murehti sitä, mitä itsellä ei vielä ole.

Ja miehet kadehtivat naapurilta sen hyvää hevosta, pitkää Ilmarinen – merkkistä miekkaa ja haaveilivat kellistävänsä jonakin päivänä sen naapurin uhkean emännän. Eikä se pelkkä haaveilu suinkaan kaikille riittänyt, vaan jotkut huimimmat yrittivät ihan tosissaan juonitella naapurin emännän lisäksi myös sitä kaunista tytärtäkin itselleen. Mutta sellainen vokot-telu ei ollut helppoa, koska emännistään, tyttäristään ja sis-kois-taankin kitsaita eläjiä riitti melkein jokaikiseen Kalevalan kankaille pykättyyn mökkiin.

Ja jos muistan oikein, niin erityisen mustasukkainen siskonsa päältä oli Joukahaiseksi nimetty laiha poika lappalainen. Siis, se samainen mies, joka oli mukana jo edellämainitussa rekikolarissa. Vaan, sitä minä en ymmärtänyt, että mitä se lappalainen siellä Kalevalassa teki. Koska Kalevala oli silloisen käsitykseni mukaan ihan jossain muualla, kuin Lhapissa, elikkä pohjoisessa.

Näin olen, oliko Joukahainen oman aikakautensa mamu, vai mikä hän oli miehiään? Toinen arvoitus, joka liittyi samaan mieheen oli se, että miten laiha mies hän loppujen lopuksi oli. Nimestä päätellen hyvinkin hoikka.

Varmaa tietoa on kuitenkin se, että Joukahainen oli poikkeuksellisen kateellinen mies. Erityisen kateellinen hän oli itseään huomattavasti kuuluisammalle laulu ja soitintaiteilija W Väinämöiselle.

Monien kirjanoppineitten mielestä, juuri Väinämöinen on Kalevala kirjan tärkein henkilö. Voi olla. Mutta tuohon kysymykseen minä en uskalla kirjoittajana ottaa kantaa sen kohta kuusikymmentä vuotta sitten tapahtuneen kertakuuntelun pohjalta. Varmaa on kuitenkin se, että varsin korkeasta iästään huolimatta W Väinämöinen oli kovasti nuorten naisten perään. Ja aivan kuin sattumalta, hän kävi erityisen kuumana juuri tuon suurimman kadehtijansa elikkä Joukahaisen pikkusiskoon Ainoon.

Siis kävi siihen saakka, kunnes tämä tyttörukka menehtyi jossain traakisessa veneonnettomuudessa.

Ja heti sen onnettomuuden jälkeen Kalevalan kaikkietie-tävät ämmät alkoivat puhua, että Väinämöinen muka, olisi ollut jotenkin mukana siinä onnettomuudessa. Sitä juorua minä en todellakaan usko, mutta kukapa sen loppujen lopuksi varmasti tietää. Saatanhan minäkin kaikkien näiden vuosien muistaa jotkin tapahtumat väärin. Mutta silti jokatapauksessa oli sääli, että Aino tyttönen meni hukkumaan niin tavattoman nuorena.

Jokatapauksessa kaikenlaista tapahtui ja naapurisopu oli jatkuvasti kovalla koetuksella. Näinollen kättäpitempää tarvittiin ja sitä myös käytettiin uutterasti. Joten Kalevalan kylillä oli jatkuvaa kysyntää uusille ja aina vain paremmille miekoille, kirveille ja muille tappovälineille. Tuosta lähes jatkuvasta kilpavarustelusta jotkut kalevalaiset haistoivat suoranaisen bisneksen teko mahdollisuuden. Erityisen osaava mies alalla oli seppä ja asesuunnitteija S Ilmarinen. Joka takoi takomasta päästyäänkin eikä usein tahtonut saada näiden takomisrän-nien aikana paukutteluaan millään poikki.

Jatkuvan pajassa melskaamisen vuoksi Ilmarista alettiinkin kutsua myös nimellä, Takoja Iänikuinen.

Asiasta kysyttäessä Ilmarinen selitteli näitä takomis-putkiaan sillä, että silloin on taottava, kun rauta on kuumaa. Elikkä hänen, siis tuon Takojan Iänikuisen, väitetäänkin juuri keksineenkin tuon myöhemmin paljon käytetyn sloganin. Muistini mukaan kirjassa ei ollut mitään mainintaa siitä, että pitikö Ilmarinen tuosta edellä mainitusta lii-kanimestään.

Piti tai ei, mutta jokatapauksessa hänen pajaltaan lähti kulutukseen erinomaisia tuotteita. Kuten esimerkiksi laadu-kaat miekat ja kestävimmät kirveenterät. Lisäksi Ilmarisen pajan laajaan tuotevalikoimaan kuuluivat myös keihäänkärjet, ja vaikka se nykyaikana vähän oudolta kuulluostaakin, niin seppämestari takoi myös kaikki näkyvillä olevat taivaankappaleet.

Miksi ja kenen tilauksesta hän ne teki, niin siihen muistini ei riitä. Ehkä hän teki ne myyninedistämistarkoituksessa, tai sitten vain pelkästään huvin vuoksi. Ja vastasiko kirja tuohon kysymykseen, sitä en muista.

Joka tapauksessa, kaikien muiden töidensä ohella kuun ja tähdet takonut herra Ilmarinen oli sen tason seppä ja liikemies, että oksat pois.