Коллектив авторов - Мир Калевалы

Vaarallinen harrastus

Lääketiede tuntui suurmiehestä liian tavalliselta ja tylsältä alalta, joten Lönnrot ryhtyi keräämään rahvaan rakastamia pakanallisia runoja. Hän kävi keruumatkoilla Karjalassa, julkaisi runoja ja toi ukoille palkaksi viinaa, jota sitten yhdessä nautittiin hiljaisina kesäiltoina. Niin Lönnrot tuli hyvin suosituksi Vienassa.

Seesteisten iltojen hämärässä näyttäytyi Lönnrotille ihmeellisiä kuvia. Hän kirjoitti näkemänsä muistiin, mutta laittoi tarinat ovelasti lukutaidottomien talonpoikien laskuun. Niin oli helpompi selittää runojen pimeitä kohtia sekä juonen epäloogisia ja ristiriitaisia käänteitä. Lönnrot innostui näyistään niin paljon että kirjoitti suomalaisten ikioman eepoksen, kun he sivistymättöminä maajusseina eivät tajunneet sitä itse luoda.

Lönnrotin mänty

“Kolmannelle matkalleen Lönnrot lähti kahden toverinsa kanssa 13. heinäkuuta 1832. Tampereella pistäydyttiin kaupassa ja ostettiin matkaevästä. Elokuun puolivälissä kaverukset olivat jo Kuopiossa. Valitettavasti siinä vaiheessa toisen toverin jalat olivat lakanneet tottelemasta, ja hän kellahteli ojaan koko ajan Lönnrotin tuesta huolimatta. Sillä välin kolmas kaveri jatkoi matkaa hevosella. Mutta hänkin putosi rattailta – onneksi talon kohdalla, jonne hänet kannettiin nukkumaan”, tarkkaavainen tutkijakollegamme toteaa.

Lönnrot ylitti Venäjän rajan yksin 25. elokuuta.

Uhtualla Elias Lönnrot näki kirkon edustalla seisovan Lönnrotin männyn ja hämmentyi. Petäjä oli vankka ja vähintään parisataa vuotta vanha, mutta mies kaatoi sen ja vieläpä sahasi pokasahalla saunapuiksi aamuun mennessä. Hän ei koskaan kertonut tästä teostaan kenellekään, koska oli verrattoman vaatimaton.

Seuraavana päivänä paikalliset Lönnrotin ihailijat kantoivat metsästä uuden kelon ja pystyttivät sen samalle paikalle. Raahasivat vieläpä muutaman ukon reppanan siihen männyn juurelle runonlaulajiksi.

Vaatimaton professori

Oikeudenmukaisuuden vuoksi on sanottava ettei Lönnrot koskaan tunnustanut sepittäneensä Kalevalaa. Hän ei ylpeillyt myöskään sillä, että oli tallentanut yli 6000 sananlaskua. Liioitteliko hän koskaan tieteellisiä ja kirjallisia ansioitaan? Ei suinkaan, hän selvästi väheksyi niitä ja sanoi aina tilanteen sattuessa: ”Mitäs noista surkeasta 5999:ta sananlaskusta..”. Pakonomaisen vaatimattomuuden puuskissa hän pyyhki nimensä pois kaikkien kirjoittamiensa kirjojen kansista. Vain ihmeellä on jälkipolville säilynyt tämän suurmiehen nimi.

Runonkeruu ei kuitenkaan elättänyt niinä sivistymättöminä aikoina. Apurahoja ei kruunun kassasta jaettu eikä tekijänpalkkioita maksettu. Lönnrotin oli pakko elättää itseään ja perhettä vaatimattomilla lääkärin taidoillaan.

Lähes täydellisestä anonyymiudesta huolimatta Lönnrot nimitettiin Helsingin yliopiston professoriksi 1853. Ajan kuluksi ikävässä mutta silti hyvin palkatussa työpaikassaan hän keksi uusia sanoja suomen kieleen sekä toimitti erilaisia julkaisuja, kun ei päässyt enää rakkaaseen Vienaan ukkojen kanssa jorisemaan.

Vasta eläkepäivillään pääsi kanslianeuvos Lönnrot osoittamaan vaatimattomuutensa verrattoman suuruuden.

Ostettuaan 1862 maalaistalon kotipitäjästä hän kaivoi esille Vienan-retkiltä säilyneet ryysyt ja asettui tienvarteen odottelemaan ohikulkevia herroja. Paikkakunnalla häntä pidettiin yksinkertaisena kansanmiehenä. Näin kuvailee Lönnrotin harrastuksia vanhoilla päivillä arvovaltainen vaikkakin edesmennyt tutkijaveljemme:

“Matkustavaiset pestasivat häntä soutajakseen eikä kanslianeuvos pitänyt itseään liian hyvänä kantamaan heidän mat-kalaukkujaan. Täytyy myöntää, ettei meidän järkipitoisista pohjoismaistamme löydy paljoa tällaiseen vaatimattomuuteen verrattavia – tuntuupa minusta, että on mentävä pyhimys-taruihin asti, ennen kuin löytää Lönnrotin esiintymistavoille vastinetta”.

Elias Lönnrot oli siis kerrassaan vaatimaton kaikessa ja aina: lääkärinä, professorina, ihmisenä ja kansallisena sankarina. Tähän on melkein mahdotonta lisätä mitään, niinpä tavan mukaan yritämme nyt päätteeksi puristaa tarinasta jonkinlaisen opetuksen.

Kuten näemme tämän suurmiehen elämäntaipaleen esimerkistä, vaatimaton hurskaus, kohtuullinen raittius ja yksinkertaisuus palkitaan suurissa mittasuhteissa nimikkokelolla tai pienemmissä matkalaukkujen kantamisesta kuuluvalla palkkiolla.

Mitä taas petäjään tulee, niin kerrotaan että Lönnrotin haamu on käynyt useamman kerran kaatamassa tai polttamassa kelon, mutta aina ymmärtämättömät fanit ovat pystyttäneet paikalle uuden.

Asko Hiljanen

Tarja Tuovinen

Akseli Gallen-Kallelan maalaus, Sammon puolustus,Kansallismuseon katossa (1928) oli minulle aikoinaan pysäyttävä kokemus. Siinä Louhi Pohjolan emäntä lentää kokko-lintuna Väinämöisen veneen maston nenään ja vaatii ryöstettyä Sampoa takaisin itselleen.

Kuva on täynnä toimintaa: Väinämöinen heiluu veneen kokassa miekkoineen, muun miehistön tökkiessä Louhea keihäillään. Mutta se, mikä pysäyttää minut kuvan kohdalla on Louhi itse: laiha, kuivettunut vanha nainen, jonka muinaiset rinnat roikkuvat vatsassa ja rypistynyt nahka keräytyy makkaroina vyötäröön.

Kuvan nähdessäni ajattelin, että tulisin varmaan näyttämään samanlaiselta ikäännyttyäni riittävästi. Se tulevaisuus kuvotti ja pelotti ja jäi pysyvästi verkkokalvolle.

Louhi Pohjolan emäntä, kuka tai mikä hän oikeastaan kansalliseeppoksessamme Kalevalassa oli, alkoi kiinnostaa.

Runossa Sammon ryöstö Kalevalan uroot Väinämöinen, Lemminkäinen ja Ilmarinen, matkaavat veneellä Pohjolan perukoille aikeenaan hakea Sampo Kirjokansi Kalevalaan. Louhi Pohjolan emäntä ei tietenkään halua luopua Sammosta, mutta Väinämöinen soittaa Pohjolan väen uneen ja niin ryöstö onnistuu. Kumppanukset lähtevät soutamaan saalista kotiin, mutta Pohjolan emäntä tavoittaa heidät kesken matkan.

Mielenkiintoinen yksityiskohta runossa on, että Lemminkäisen laulaessa äreällä äänellänsä, käreällä kulkullansa, kurki säikähtää Lemminkäisen laulantaa, lentää Pohjolaan ja herättää väen parkaisemalla pahasti, äkeästi ärjähdellen.

Louhi loitsee rajuilman ja sumun niin, ettei Väinämöinen miehineen pääse etenemään merellä. Väinämöinen itse puolestaan loitsee ilman paremmaksi mutta menettää ennen sitä myrskyssä hauenluisen kanteleensa mereen. Louhi kokoaa joukkonsa ja lähtee purrellansa takaa-ajoon. Väinämöinen huomaa uhkaavan veneen etenemisen ja loitsee mereen karin, johon Pohjolan vene karahtaa. Siitä kimpaantuneena Louhi muuttaa rikkinäisen veneen osat itselleen kynsiksi ja siiviksi ja muuttuu kokoksi eli kotkaksi. Lintuna, sotajoukkonsa siipiensä suojassa, Louhi tavoittelee Väinämöistä ilmasta.

Väinämöinen onnistuu taistelussa iskemään kokolta kynnet irti, jolloin Pohjolan miehet putoavat mereen. Viimeisellä kynnellään Pohjan eukko kaataa Sammon mereen ja sen muruset ajautuvat tuulen mukana myös maalle, josta Väinämöinen ilahtuu, koska ne tuovat onnen Suomen maille. Pohjan eukko puolestaan kiroaa sen kynnöt, kylvöt, karjat, kasvut. Väinämöinen puolestaan kiroaa Pohjolan manaten sinne pakkasta ja vilun ilman viivytellä, omia ohriasi, kylvämiäsi jyviä.

Pohjolan emäntä palaa itkien kotiin vain Sammon kansi mukanaan. Siit on polo Pohjolassa, elo leivätön Lapissa.

Väinämöinen puolestaan kokoaa Sammon muruset rannalta ja virkkaa: ”Anna luoja, suo Jumala, anna onni ollaksemme, hyvin ain eleäksemme, kunnialla kuollaksemme, suloisessa Suomenmaassa, kaunihissa Karjalassa!”

Onpa hurja ja jännittävä machotarina. Sympatiani ovat kuitenkin Louhen puolella; kuinka sitkeä ja voimakas nainen hän oli. Hän taisteli viimeiseen asti omaisuutensa, omiensa ja kunniansa puolesta. Hävisi, valitettavasti. Kalevalan miesten sankaritarina ei voisi muulla tavoin päättyä.

Jäin miettimään, miksi Gallen-Kallela maalasi tämän urhean naisen rumaksi ja kuvottavaksi otukseksi? Mielestäni Pohjolan emäntä ei ansaitse sellaista ulkonäköä enkä aio minäkään sellaiseksi tulla.

Heikki Turunen