Коллектив авторов - Мир Калевалы

Essi Kummu

Muistossaan Stella on kaksitoistavuotias ja seisoo pellon laidalla ja tähyää metsään.

Tuulee. Hän seisoo ja tuuli nostaa hänen avoimet pitkät hiuksensa kehyksiksi, ylös. Ne ovat kuin punainen liekki. Hän katselee metsää kohti.

Tuulee hänen kasvoilleen ja se tuo metsän tuoksun ja siinä hän viipyy.

Myöhemmin hän ottaa ämpärin mukaansa, se on kuu-manpunainen ja kymmenen litran, hän lonksuttaa sitä polveansa vasten kun kulkee punaisissa kumisaappaissa muiden mukana. Marjaretki. Mättäät taipuvat pehmeinä ja mehevinä saappaan alla, ja miten akat pitävät meteliä, kyykkivät ja noukkivat ja nauravat. Urho on mukana. Urho näykkii häntä farkkujen päälle puetun hameen helmasta ja hyppelee.

Hän on vaitonainen ja hiljaa, puut kaartuvat matalalla. Hän katselee taivasrajaa ja ajattelee kuolemaansa. Siinä hän makaa valmiiksi maassa, ja karhun turpa pehmeästi tunnustelee ja koskettaa hänen sykkivää kaulavaltimoaan ja hän pidättää hengitystä.

Pois tullessa, ämpärin pohja vaivoin näkymättömiin noukittuna (hän on poiminut ihan liian tarkasti marja marjalta, siististi niin ettei kotona tarvitse perkata) hän tuntee valtavaa pettymystä. Muut hänen ikäisensä käyvät seurojentalolla tansseissa ja toppaavat rintaliivinsä talouspaperilla niin että ne tö-röttävät kovina ja pahvisina kartioina teepaidan läpi.

Hän istuu taas auton takapenkillä. Radio on päällä niin kuin tullessa ja sama meteli vain jatkuu. He ovat matkalla kotiin.

Hän pitelee kaksin käsin marjaämpäristään kiinni eikä naura kun muut räjähtävät kovaääniseen nauruun niin että rinnat, marjaämpärit hytkyvät, turpeat lihavat reidet auton kolistessa kuopissa metsäteitä pitkin.

Ämmien posket hehkuvat punaisina ja marjaämpärit puolitäysinä. Heidän vatsojaan lämmittää kannon nokassa nautittu kahvi tuoreen hillapitkon kera. Radiossa soi iskelmä. Hän ehti jo pelätä niin kovasti, hänen rintansa eivät ole vielä kasvaneet täyteen mittaansa, oikeastaan ne eivät ole kasvaneet ollenkaan vaan ovat vain kaksi pikkuista nuppua ihan niin kuin kaksi tulppaanin nuppua, arat ja vaaleanpunaiset ja nolosti turvoksissa. Koko rinnan alue on yhtä nännipihaa.

Vielä tämän jälkeen hän poimii näiltä metsäreissuiltaan useita ämpärin pohjallisia täyteen, mutta karhu ei koskaan tule.

Karhu ei tule. Väsyneenä tähän odottamiseen, löydettyään paikan ämmien katseilta suojassa hän on eräällä näistä kerroista päättänyt asettua maahan odottamaan karhua. Hän on käynyt makuulleen mätästen päälle, asettunut osaksi niitä ja tuntenut havunneulaset selkäänsä vasten. Hän on vetänyt maan ja mätänevien lehtien tuoksua itseensä kädet levällä ja se on tuntunut hänestä hyvältä. Kylmä on hohkanut lupaavasti hänen lävitseen, sisälle, ohuen takin läpi, paidan läpi hänen paljasta selkäänsä vasten, yhä syvemmälle sisälle häneen, pudonneet lehdet värinsä menettäneinä hänen ympärillään.

Mutta se ei riittänyt ja niin hän riisui itseään hieman: hän otti puseron kokonaan pois.

Hänen selkänsä iho valkoisena ja paljaana sitä kylmää vasten. Heti kylmä nipisteli hänen käsivarsiaan ja selkäänsä, mätästen kuivuneet oksanrangat hiuttivat ja raapivat ja tuuli nuoli hänen pehmeää kaksitoistavuotiasta ihoaan ja hänen pieniä tytön rintojaan, kahta kukkaa, kahta vaaleanpunaista nuppua.

Mutta se oli hyvää. Kaulavaltimo, hän ajattelee, kun karhu tulee ja kaikki vihdoinkin tapahtuu. Hänen kaulavaltimonsa sykkii. Karhun täytyy haistaa hänet ja sitten tulla. Se on vain hetken kysymys. Karhu tulee luokse ja hänestä tulee karhun oma ja kaikki on niin kuin on eikä kukaan enää mahda mitään. Hän leikkii sitä vielä hetken, mutta se ei riitä. Hän haluaa riisua lisää, hän ottaa ulkohousut pois ja avaa haaransa, ohuet puuvillakalsarit tuulevat nyt läpi. Hän katselee taivasta kuole-mantunnossa. Kylmä polttaa hänen selkäänsä, takaraivoaan, hiukset kehystävät punaisenaan levällään mätästä sotkuisena kimppuna. Hän kuulee jonkun lähestyvän kaukaa mutta on oppinut tunnistamaan ihmisen askeleen äänet, kumisaappaan imun mättään sisälle ja siitä ylös. Hän on jättänyt puolitäyden marjaämpärin hyvään talteen jonkun löydettäväksi siltä varalta että kuolee. Hän on asettunut osaksi maata puolukan-varpujen sekaan ja ajatellut eläimen. Iholla. Itsensä alastomana siinä ilman mitään. Askeleet lähestyvät, pian, hän pidättää hengitystä, hän on riisunut lopulta itsensä ihan alasti kun se ei toiminut ollenkaan muuten, ei ollenkaan, kaikki meni ihan väärin. Takki siinä hänen vieressään ja sitten vaatteet läjänä siinä päällä, pikkuhousut läjän päällimmäisenä. Tuuli, joka huokailee ja nuolee, pian, sen täytyy tapahtua pian!

Hän makaa alastomana ja ajattelee sitä kuinka talvi jo haluaa maata. Hän tuntee alastoman vartalonsa ääriviivat ja vielä satamattoman lumen tuoksun ja kaiken mikä tekee häneen painelmia ja piirtää punaisia merkkejä iholle. Puhaltaa kylmää hänen sisälleen: hän avaa haaransa. Kylmää on. Taivas on matalalla, askeleet takana pysähtyvät ja sitten jäävät lopulta kokonaan ja hän rukoilee hiljaa, sopertelee sanoja: Tule tule minuun, rakas, kaunis ystävä.

Hän makaa maassa. Muut ovat jossakin kaukana metsässä ja hänen vartalonsa on valkoinen talveen valmistautuvaa maata vasten. Hän odottaa kaulavaltimo sykkivänä, veri lämpimänä valtimoissa. Kiertävänä, tiheänä suihkuna veri, isona suihkuna, karhu on valtava, valtava hänen pulssinsa kiihtyvä syke, lähemmäs Oi. Sinä tulit, sinä! Hän ajattelee sitä kuinka karhu tulee lähemmäs lähemmäs, se on hirveää, eiei!