Коллектив авторов - Мир Калевалы

Ei mitään!

Ei yhtään mitään!

Tälläkään kertaa. Edes koira ei haukkunut, se on niin paska koira. Taas he palaavat kotiin, hän on pukenut päälleen ja sentään saanut vähän iloa merkeistä jotka maa häneen ehti piirtää, selässä ja käsivarsissa on hiutumia ja punaisia viiltoja ja laikkuja. Veri on alkanut kiertää hänessä, babushka, silloin vielä nuori ja notkeavartinen eikä vielä niin kovassa vihassa, ämmät, suut täynnä puhetta, metsätien kuopat, naisten hyllyvät marjakorit ja reidet ja Stella.

Pian auto ajaa pihasta pois.

Fanny on jossain yläkerrassa omissa puuhissaan.

Baabu riisuu marjastushuivin päästä, laskee ämpärin maahan ja heittää avaimet kylmän eteisen pöydälle. Syksy on tullut. Ikkunat huurustuvat. Metsältä palatessa eteinen hohkaa viileää. Tupa pitäisi lämmittää, huoneet seisovat kylminä. Baabu käskee Stellaa hakemaan saunalta puita.

Marjaämpärissä on hyvä saalis, siitä tulee paljon mehuja ja hilloa, vaikka kellari on mehuja ja hilloja täynnä. Stella ei ymmärrä miksi kaikkea pitää kerätä niin paljon, puitakin. He ovat vaitonaisia. He ovat kävelleet pitkän matkan ja ovat nyt palanneet kotiin. Baabu katsahtaa Stellaan, jonka kultaiset haivenet loistavat kuparisina, punaisina ikkunasta näkyvää taivasta vasten. Sisäeteinen on melkein yhtä kulmä kuin ulkona.

“Noh. Mikä on. Niin vaitelias olet ollut koko matkan”.

Babushka yrittää halata, sanoo ”minun tyttö” ja muuta sellaista, mutta Stella potkaisee oman ämpärinsä kumoon ja puolukat kierivät pitkin lattiaa.

“Se on paska tuo koira”.

Stella sähähtää sen hiljaa. Hänen äitinsä ei kuule.

“Mitä se nyt. Urhoko”.

Baabu katsoo Urhoa.

Urho katsoo äitiä ja sitten Stellaa, on mistään tietämättömän näköinen, mutta innokas, kuten koirat ovat, ja valpastuu kun kuulee nimensä.

Urho rupeaa säntäilemään, marjoja pyörii huonekalujen alle ja joka paikkaan. Urho leikkii.

Leikkii vain, vaikka ei mitään ole tehnyt niin kuin koirien pitää, on huono eläin.

“Paska koira”.

Stella potkaisee marjaämpäriä mutta äiti nappaa Stellaa kädestä, eikä Stella osu ämpäriin, eikä toinen ämpäri kaadu. Hetkeksi Stella rauhoittuu, mutta sitten hänen silmänsä pyörivät hurjina. Hänen rintakehänsä tempoo ja häneen menee joku.

“Päästä irti”.

“Mitä”.

“Päästä irti minut!”

“Mikä ihme sinuun on mennyt”.

Hänen äitinsä päästää irti.

Stella potkaisee koiraa, koira ulvahtaa, Stella repii ja riuhtoo ja haluaisi lyödä äitiään, muttei sitten pysty, seisoo nyrkki pystyssä, sitten luimii ja ärähtelee, paiskaa oven kiinni ja juoksee, juoksee metsää kohti eikä pysähdy.

Ei ennen kuin metsän rajalla.

Se vetää häntä eikä hän ymmärrä. Ei edes yritä. Metsä tiheänä, sykkivänä, märkänä. Hän laskee katseensa alas. Maa on paksu ja haiseva ja houkuttelee häntä. Levottomana hän kiertelee kohtaa jossa pelto päättyy ja jossa pieni kivinen kärrytie vie metsän sisälle. Yhä levottomana hän kulkee tätä rajaa ihan kuten kierteli huonettaan joskus aikaisemmin.

Sen jälkeen hän tekee sen saman joka päivä. Hän ajattelee karhua ja taivasta. Hän syö ehkä jotain, pujahtaa sitten ovesta, takki kahisee, hän pyöräilee tai juoksee kuin henkensä kaupalla ja sitten stop. On niin kaunis päivä. Aurinkokin tuolla taivaalla vain paistelee. Hän laskee pyörän maahan. Hän kävelee soraista tietä pitkin puiden horisonttia, metsän seinää kohti kuten käveli joskus ohuella lankulla joen yli, jalka toisen eteen, varovasti nyt, ja pian hän seisoo metsää vasten ja kääntää selkänsä keltaisena hohtavalle pellolle ja kuivina taivasta vasten kurottuville heinille, sillä sellainen tasainen maisema ei ole häntä varten.

On kuin puiden synkkä varjo imisi häntä sisäänsä. On kuin se sanoisi Tule. Tule, lapsi.

Pekka Suutari

Timoi Munne

Santtu Karhu on suuri yksinäinen karjalankielisten rockkappaleiden tekijä. Hän aloitteli uraansa vuonna 1988, jolloin hän pyysi lupaa kirjoittaa musiikkia tunnetun livvikön Vladimir Brendojevin (1931–1990) runoihin. Brendojev vastasi Karhulle moittien rockin olevan hänelle vierasta ja jopa vastenmielistä: “Se on kuin kipu hampaassa. Kun sitä kuulen, toivon että se mitä pikimmin loppuisi”. Silti hän kannusti Santtua jatkamaan valitsemallaan tiellä, sillä musiikin muoto on yhdentekevä, jos musiikilla itsellään on merkitystä sekä tekijälle että yleisölle. Hän peräsi taiteilijoilta taisteluhalua ja vastuuta kansansa edustajina.

“No sanon kohti, minä en suvai rokkii, engo ellendä mis-töin rahvas voijah sidä suvaija. Minule rokki on kui hambahan kibu. Konzu kuulen, ga duumaicen, kui se teriembäh loppus…. No, kui sanotah, jogahizel on mielimagiat syömizet. Nuori polvi nygöi kai on sen rokin vallas. Ku sinul on himo kirjuttua muuzikkua, ga kirjuta vai”.

Rockin ja sovinnollisemman valtiollisen perinteenharjoit-tamisen vastakkainasettelu oli tyypillistä 1980-luvun Neuvostoliitossa. Valitettavasti asetelma on säilynyt olemassa olevana edelleenkin. Santtu Karhu ja Vladimir Brendojev kohtasivat yhden kerran Petroskoissa, keskustelivat musiikkimuotojen eroista. Nuori mies Karhu sanoi, ettei aina tarvita mandoliinia ja haitaria, vaan myös sähkökitaraa ja rumpuja. Tavallaan tässä kohtaamisessa, viestikapulan vaihdossa, oli näkyvillä kahden eri sukupolven Karjala-representaatiot ja karjalaisen kulttuurin esittämisen estetiikan muutos – venäläisen valtakulttuurin puristuksessa.

Karjalankielinen musiikki on ollut Karjalan tasavallassa erityissuojelussa, mutta suojelu ei kuitenkaan yllä kaikkeen musiikin tekemiseen vaan noudattaa valtion vanhastaan vahvaa ja konservatiivista kulttuuripolitiikkaa. Jo 1930-luvulta alkaen Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikan ja kansantaiteen esikuvallisen mallin mukaisesti perinne-esityksiä ja kansanmusiikin koulutusta ja tutkimusta on tuettu Karjalassa. Kantele-yhtyeen suuri ammattikollektiivi on täyttänyt äskettäin 75 vuotta ja sen ohella kansanmusiikilla on keskeinen rooli valtion tukemana kymmenissä ja sadoissa kansanlaulu – ja tanssiryhmissä pääkaupungissa Petroskoissa ja muualla Karjalassa. Erityisesti lasten ja nuorten kansanmusiikkiharras-tusta mahdollistetaan kymmenien ammattimaisesti toimivien ryhmänohjaajien ja opettajien palkkauksella ja heidän koulutuksellaan.

Kansanmusiikkitoiminnan tavoitteet Venäjällä poikkeavat selvästi esimerkiksi Pohjoismaiden etnisen musiikin kentästä. Meillä vähemmistöjen omaa luovuutta arvostetaan ja sen myötä ensisijaisesti pyritään nostamaan vähemmistöjen tietoisuutta oman kulttuurin arvosta ja erottuvuudesta. Iden-titeettipolitiikalla on julkisuuden tuki ja valtiolliset instituutiot lähinnä mahdollistavat ja tietyissä tapauksissa rahoittavat kansallisten vähemmistöj en musiikkitoimintaa. Esimerkiksi Euroopan Unionin vähemmistökielilautakunta kustantaa Liet Lavlut – festivaalia, joka etsii vähemmistökielillä kirjoittavia lauluntekijöitä ja palkitsee parhaita artisteja eri maista – myös Venäjältä. Vastaavasti muun muassa Tornionlaakson meänkie-lisiä nuoria kannustetaan musiikin tekemiseen omalla kielellä, vaikka kieltä ei käytännössä osattaisikaan puhua. Musiikin myötä kiinnostus j a arvostus omaa kieltä j a kulttuuria kohtaan on kuitenkin noussut. Kyse on enemmän identiteetin tukemisesta kuin suoranaisesti kielen oppimisen korostamisesta. Huonollakin kielitaidolla voi olla merkitystä, kun tarve kielen osaamiselle on olemassa ja sille on arvostusta.

Karjalan tasavallassa tilanne on toinen. Edellisen kulttuuriministerin Elena Bogdanovan mukaan karjalainen kulttuuri ei voi säilyä ilman kieltä. Mutta kielen oppimisen tiellä on enemmän asenteellisia ongelmia kuin rakenteellisia kysymyksiä. Karjalan kielen opetus kouluissa on vähentynyt voimakkaasti 1990-luvun lopun huippulukemista muun muassa siitä syystä että ikäluokat ovat pienentyneet. Perinteisesti karjalan-kielisissä kylissä näköalat karjalan kielen elvyttämiselle ovat heikot: mihin me tarvitsemme kieltä, lapset ja nuoret kysyvät. Esimerkkejä kielen tarpeesta on kuitenkin olemassa: Nuori Karjala – järjestö on järjestänyt itämerensuomalaisille nuorille omia etnoillatsujaan vuodesta 2007 alkaen ja niissä muun muassa kansallisessa teatterissa näyttelevä Ontrei on räpännyt karjalaksi.

Karjalan kieli on ollut alaspainettuna Neuvostoliiton ajoista lähtien, ehkä pitempäänkin. Arkikäytössä kielellä ei ole enää merkitystä ja on harvoja työpaikkoja, joissa karjalan kielestä on etua. Tämä on pääargumentti julkisessa keskustelussa, kun nuoret toteavat että karjalan kielen opiskelu ei kannata koulussa eikä varsinkaan yliopistossa. Käytännön toimet kar-jalankielisen yhteiskunnan luomiseksi eivät saa kannatusta. Esimerkiksi merkittäväksi koettu Uhtuan kielipesä ei toimi alkuperäisen ideansa mukaisesti yksikielisyyteen kasvattavana päiväkotina, sillä kielipesien toiminta on ristiriidassa venäjän – kielisyyden ensisijaisuusperiaatteen kanssa Venäjällä.

Kansallisen kielen ja samalla musiikin symboliarvosta ja merkityksestä kansalliselle identiteetille on kuitenkin vähemmän keskustelua. Selvää on että musiikkitoiminta varsinkin pääkaupungissa Petroskoissa on yksi tärkeimpiä keinoja ylläpitää karjalan kieltä ja ylipäätään tehdä karjalankielisen kulttuurin olemassaoloa näkyväksi. Ongelmana kulttuuripolitiikan ohjailun kannalta on se, että nykytilanteessa karjalan kielen käyttö musiikissa ohjautuu melko kapealle ja konservatiiviselle toimintasektorille, mikä ei ole omiaan laajentamaan karjalankielistä yleisöpohjaa – varsinkaan nuorten aikuisten keskuudessa. On vain vähän toiveita siitä, että uudet sukupolvet laajassa mielessä alkaisivat tiedostaa ja käyttää karjalan kieltä edes joissakin asioissa arjessa. Tälle ei ole nähtävissä motivaatiota, sillä karjalan kielen urbaaneja, nykyelämää koskettavia käyttöyhteyksiä on vähän. Miten liittää esi-isien arvokas kielipääoma omaan identiteettiin ja kokemukseen omasta karjalaisuudesta, jos karjalaisuudesta ja kielen merkityksestä ei käydä keskusteluja yhteisöllisesti?

Tarvitaan tieteellistä keskustelua siitä, miten monietnises-sä tilanteessa karjalaiset ja karjalan kieli elävät tänä päivänä. Vain noin 50–60 vuotta sitten kylissä vallinneeseen yksikieliseen yhteisöllisyyteen ei ole paluuta, mutta karjalan kieli on osa Karjalan tasavallan mosaiikkimaista monikulttuurisuutta. Ne muusikot, jotka toimivat karjalankielisen musiikin parissa ovat taustaltaan hyvin monilukuinen ja monenlainen joukко usein koulutettuja ja omalla alallaan ammattimaistaneita toimijoita. Heidän avullaan karjalankielisestä musiikista on tullut kansainvälisesti arvostettua. Tarve tuoda tämä arvostus karjalankielisten nuorten omaan arkeen ja lähiympäristöön on suuri. Tarvitaan identiteettipohdiskelua ja uutta näkökulmaa kielen säilyttämiseen osana muita kieliä ja etnisyyskeskustelu-ja Karjalassa, erityisesti Petroskoissa.

Hyvä esimerkki kansanmusiikin toimivuudesta on vuonna 1982 perustettu Petroskoin valtionyliopiston kansanmusiikkiyhtye Toive. Se perustettiin kansallisen älymystön, muun muassa Jaakko Rugojevin, Ortjo Stepanovin ja Maria Mullosen aloitteesta, jotta tasavallan nuoriso voisi esittäytyä maailmalle lähestyvänä Kalevalan juhlavuonna. Tuohon mennessä Genrih Turovskin kokoama yhtye olikin noussut merkittäväksi tekijäksi tasavallan musiikkikentällä ja sen nuorten edustajaksi monilla kansainvälisillä areenoilla, ei vähiten maailman nuorten festivaalilla Moskovassa 1985. Yhtyeen yhteisöllinen merkitys paikallisesti oli sitäkin kauaskantoisempi, sillä sen piirissä kasvoi kokonainen sukupolvi muuttuvissa olosuhteissa mahdollistuneen kansallisuusajattelun toteuttajia 1980— ja 90-lukujen vaihteessa. Samalla sen (lähi)piirissä toimivat jo miltei kaikki 1990-luvun nousevan kansallisen folkrockin keskeiset muusikot Santtu Karhusta ja Aleksandr Bykadoro-vista Arto Rinteeseen. Bykadorov johti vuodesta 1992 lähtien petroskoilaisen folkrockin tunnetuinta lippulaivaa Mylläreitä aina kuolemaansa saakka vuoteen 2010. Arto Rinne on puolestaan vaikuttanut useissa yhtyeissä, kuten Talvisovissa ja Mylläreissä ja johtaa nykyään Sattuma-yhtyettä.