Коллектив авторов - Мир Калевалы

Valtionyliopiston Toive-yhtye nojaa folklore-esityksiin. Nuorten omaa ilmaisua on taas hakenut Santtu Karhun jo vuodesta 1989 johtama Talvisovat olemalla merkittävä esimerkki kansallisella vähemmistökielellä musisoivasta rockyhtyeestä. Ryhmän kokoonpano, musiikillinen linja ja toimintaympäristö ovat vaihtuneet useaan kertaan, mutta perusidea, tehdä rockmusiikkia karjalan kielellä, on säilynyt. Yhtye on tullut tunnetuksi ennen muuta Suomessa, mutta on myös ollut eräs vaikuttava osatekijä kaijalankielisen identiteetin ylläpitämisessä ja nousussa Karjalan tasavalassa 1990-luvulla ja sen jälkeen aikuistuneen sukupolven parissa. Tässä artikkelissa tarkastelemme Santtu Karhun tuotantoa karjalankielisen musiikkiperinteen kontekstissa, ja kysymme pitäisikö paikallistason etniseen identiteettiin ja kulttuuritoimintaan, erityisesti musiikkiin, kiinnittää enemmän huomiota, kun puhutaan pienten kielten tulevaisuudesta ja vähemmistökielten käyttöalan kysymyksistä. Miten tarkastella yksilön musiikkitoimintaa oman kulttuuriperintönsä kontekstissa?

Tätä artikkelia varten olemme kuunnelleet Santtu Karhun tuotannon läpi, kirjoittaneet auki karjalankieliset tekstit ja tehneet niistä analyysikäyttöön soveltuvat suomennokset. Etnomusikologian tutkimusperinteen mukaisesti analysoimme kappaleet omaa subjektiivista kuuntelukokemustamme unohtamatta. Tärkeää mielestämme on tuoda esiin se, mikä tekee Karhun musiikista erityisen etenkin häntä ympäröivän kulttuurisen kontekstin ja murroksen valossa. Tätä varten olemme haastatelleet häntä ja muita muusikoita ja kulttuurivaikuttajia Petroskoissa osana etnografista tiedonhankintaa.

Santtu Karhu syntyi ja varttui Belomorskissa ja hän muutti opiskelujen vuoksi vuonna 1984 Petroskoihin, jossa hän asuu edelleen. Äitinsä puolelta hän on karjalainen ja karjalan kielen hän on oppinut Jyrkilän mummoltaan sekä tämän veljeltä. Karhun kertoman mukaan hän itse on kulakkien jälkeläinen: suku on karkoitettu vuonna 1937 Mellican kylästä kulakkeina: ketään ei surmattu, mutta yhdeksän lehmää kotitalossa oli liikaa.

Minä tahdon hyvittää, kostaa, ihan sillä tavalla. Minun sukulaiset ovat kuolleet, viety. Minä tahtoisin omilla sanoilla hyvittää koko tämän tilanteen. Kuinka minä voisin? Enhän minä lähde miliisiksi. Kuinka minä voisin? Lauluilla. Millä muulla? Mitä minä osaan? Enhän minä mitään osaa. Lauluilla vain. (Karhu, haastattelu 28. 4. 2012.)

Karhun oma laulutuotanto alkoi armeijapalveluksen jälkeen vuonna 1987, jolloin hän myös kokosi ensimmäisen yhtyeensä, Studion. 1990-luvun vaihteessa häneltä ilmestyi Suomessa kolme singlelevyä. Helsinkiläisen kustantajan, pienle-vy-yhtiö EiNo-Recordsin, kanssa oli tuolloin puhetta myös albumin julkaisemisesta, mutta se jäi valitettavasti rahoituksen puuttuessa toteutumatta. Tämän jälkeen, vuosina 1998–2012 Santtu Karhulta on ilmestynyt Suomessa ja Petroskoissa yhteensä kuusi albumia, joista yksi on livelevy Elos. Varhaistuotantoa on tallella harjoitusäänityksinä ja keikkatallenteina. Niitä on saatavilla muun muassa You Tuben videoina ja yhtyeen kotisivuilla “ääniteharvinaisuuksina” ( http://heninen.net/talvisovat). Santtu Karhun osalta tuotteliaimman varhaiskauden kappaleet kannattaakin ottaa huomioon hänen tuotantoaan ja taitelijauraansa tarkasteltaessa.

Me olemme saaneet julkaistujen albumien lisäksi käyttöömme Arto Rinteen hyvin järjestetystä kotiarkistosta Santtu

Karhun ja Talvisopien tekemiä demoääntyksiä vuosilta 1988–1996. Äänitettyjä kappaleita on demoilla yhteensä 61 ja niistä valtaosa on vuosilta 1989–1992. Demoilla kuultavia kappaleita on julkaistu myöhemmin uudelleen albumeilla, useimmiten hyvin erilaisina sovituksina. Näiden demojen ja albumeilla julkaistujen kappaleiden kokonaisuudesta muodostuu artikkelia varten nyt analysoitu aineisto, yhteensä 125 kappaletta. Kun toisinnot lasketaan pois, eri kappaleita tarkastelluilla demoilla ja julkaisuilla on yhteensä 73. Kurret-lastenlevyn tekstit ovat pääosin Zinaida Dubininan käsialaa ja 1980-luvun demoilla on kolme Vladimir Brendojevin runoon tehtyä kappaletta, mutta Aunuksen Anjaa (sanat Tatu Pekkarisen) lukuun ottamatta muut tekstit ovat Santtu Karhun tekemiä ja enimmäkseen hänen koti murteellaan Vieljärven karjalalla (livvikse) kirjoitettuja.

Olemme molemmat olleet henkilökohtaisia tuttuja Santtu Karhulle ja useimmille muillekin tässä artikkelissa mainituille muusikoille vuodesta 1992 lähtien. Artikkelimme lähdeaineisto koostuu edellä mainituista äänitteistä ja sen lisäksi haastatteluista, joita olemme tutkimustarkoituksessa tehneet. Erityisen tiivistä aineiston hankinta oli Pekka Suutarin osalta syksyllä 2011 Petroskoissa, jossa hän asui neljä kuukautta tehden kenttätyötä, sekä Timoi Munnen osalta keväällä 2012, jolloin hän suomensi koko Santtu Karhun livvinkielisen laulutuotannon.

Santtu Karhun ensimmäinen julkaistu kappale on samalla hänen ensimmäinen julkaistu runonsa. Se voitti Punalippu-lehden nuorten runoilijoiden kilpailun ja päätyi myös Suomessa äidinkielen oppikirjaan näytteenä karjalan kielen livvin murteella kirjoitetusta tekstistä. Mustas kois (Savupirtissä) on rocklyriikaksi poikkeuksellisen yhteisöllinen kappale. Kirjoittaja kantaa omakohtaista vastuuta kansansa ja kielensä kohtalosta. Tekstin me edustaa karjalaisia ja minä kirjoittajaa itseään: kieli on melkein kadonnut, lapset eivät puhu enää karjalaa, mutta sen tuntua ei voi paeta vaan se koskettaa yhä. Laulun kolmas ja neljäs säkeistö ovat kuitenkin optimistisia: vaikka edelliset polvet ovat istuneet kielensä tähden tyrmässä, on vielä sellaisia miehiä, joiden sydämessä on hyvyyden kipinä ja jotka kehittävät kansansa kieltä. Musiikilliselta asultaan kappale on jokseenkin raskasmielinen rockballadi. Akustiset kitarat, liikkuva soinnutus ja tunteellinen sävelmä tekevät kappaleesta melodisen ja liikuttavan kauniin. Karjalaista kansanmusiikkia tämä ei ole, vaikka teksti kertookin karjalan kansan kohtalosta.

Karhun varhaisen tuotannon aikana 1980-luvun lopussa Karjalassa elettiin perestroikan synnyttämää toiveikkuuden aikaa. Karjalan kieli nousi suomen kielen rinnalle Karjalan tasavallassa käytettynä kirjakielenä mm. Oma mua – lehden myötä. Vladimir Brendojev, Paavo Lukin, Aleksandr Volkov ja Zinaida Dubinina kirjoittivat karjalankielistä runoutta ja kielen ja kansan asemaa alettiin pohtia kokouksissa. Nuori muusikko sai näistä esimerkeistä rohkeutta ja tukea omaan kirjoittamiseen ja laulujen esittämiseen. Perestroikan myötä oli tunne että mennään parempaan suuntaan. Karjalan rahvahan liiton kokoukset kokosivat täydet salit. (Karhu, haastattelu 7. 10. 2011.)

Santtu Karhun rocklyriikka poikkesi totutuista karjalaisen runouden teemoista. Karhun varhaisen tuotannon lauluissa kuvataan Karjalaa, sen kyliä ja menneisyyttä lämpimästi. Lauluista saa vaikutelman, että hänellä on läheinen suhde omaan maahan, karjalaisiin kansana ja heidän kieleensä. Perinteinen kotiseuturunouden näkökulma saa kuitenkin Karhun tuotannossa rinnalleen myös ristiriitaisemman ja kriittisemmän sävyn. Minun mustas kois – kappaleen sanoma on poliittinen: Vertauskuvana karjaisten tilanteelle käytetään pimeyttä, kytevää tuohusta ja arkkua, joka kielelle on jo aikaa sitten valmistettu. Laulun minä ei voi paeta, vaan kuulee kaikkialla omalla kielellään laulun, joka on jäänyt laulamatta. Kielen puhujille on käynyt huonosti. Harvassa ovat ne, jotka ovat jäljelle jääneet ja osaavat kieltä. Se totuus, joka jäi etsimättä, on jo paennut kauas.

Näihin aikoihin Santtu Karhun muusikkokaveri Arto Rinne teki yhdessä toisen petroskoilaisen nuoren toimittajan Ari Rannan kanssa Karhusta ohjelman Karjalan radioon, jossa samalla äänitettiin hänen ensimmäisistä kappaleistaan varhaiset versiot. Petroskoissa käymässä ollut Yleisradion toimittaja Anneli Tempakka osti ohjelman lähetysoikeudet Suomeen ja tästä saaduilla rahoilla Santtukin osti ensimmäisen sähkökitaransa, valkoisen Gibsonin (Rinne, haastattelu 19. 10. 2011). Suomessa radio-ohjelman kuuli Sibelius-Akatemian kansanmusiikin johtohahmo Heikki Laitinen. Hän lähetti (suomalaisen turistin mukana) Santtu Karhulle kirjeen Petroskoin yliopistolle ja monien mutkien ja merkittävien kulttuurihen-kilöiden, kuten kirjailija Jaakko Rugojevin (1918–1993), henkilökohtaisten kontaktien avulla Santulle järjestyi kuukausien byrokratian jälkeen matkustuslupa Suomeen ja hänen Mustas kois – singlensä äänitettiin Sibelius-Akatemialla 1989 (Karhu, haastattelu 7. 10. 2011). Sen b-puolella on tahdottomasti ajelehtivaa onnen etsijää kuvaava kappale Lykyn peräh (jonka alkuperäinen nimi oli ollut Vitun peräh; Karhun haastattelu 28. 4. 2012).

Neuvosto-Karjalassa singlelevyn julkaiseminen rajan takana oli täysin ennenkuulumaton tapaus. Mahdollisuudet käydä esiintymässä Suomessa avautuivat: “Minulla oli yhtäkkiä bändissä kaupungin kovimmat juopot, ei kun muusikot, häh häh”, Santtu Karhu naurahtaa sanomalehti Karjalaisen haastattelussa (Kononen 2012). Hänen Talvisovat-yhtyeensä koottiinkin joulukuussa 1989. Yhtyeen perustaminen aina nimestä lähtien oli osa Suomen ja Karjan tasavallan rajahisto-riaa. Karjalankielisellä nimellä (suomeksi ’talvivaatteet’) härnättiin suomalaisten sotanostalgiaa, sillä nimellä on suomen kielessä eittämätön assosiaatio talvisotaan – etenkin itämur-teisesti miellettynä.

Yhtyeen ensimmäisillä keikoilla neuvostokarj alasta tulevat rockmuusikot kohtasivatkin oudon Suomen, jonka asukkailla oli ollut vähän kontakteja Karjalaan viime sotien jälkeen. Kas-vokkaiskontaktien puute aiheuttikin naapurisuhteiden päivittämisen tarvetta ja Santtu on muistellut, miten järisyttävää oli kuulla keikoilla sotaveteraanien itku silmässä sanovan “noita karjalaisia me ammuttiin viime sodassa”. Pelkästään Karjala-nostalgiaan ja kansalliskieliseen kiinnostukseen keikat eivät kuitenkaan nojanneet vaan yhtyeellä oli runsaasti isoja festivaali— ja klubikeikkoja etenkin vuosina 1991–1993. Eräs ensimmäisistä oli Womad-festivaali Seinäjoella heinäkuussa 1991. Tästä on dokumentoituna neljä Karhun itsensä You Tubeen lataamaa videopätkää, yhteensä noin 25 minuuttia li-vetallennetta. Keikasta välittyy energinen, suorastaan hikinen tunnelma. Lavalla ryntäilevät sähkökitaraa soittavan Karhun lisäksi haitarinsa kanssa Arto Rinne, miekkaa ja muita soittimia takova Aleksandr Bykadorov sekä jouhikon soittaja Leo Sevets. Keikalla lisäksi rummuissa oli Petr Vasiljev, bassossa Mikko Suokas ja perkussioissa Valeri Bobkov. Järisyttävän toimiva soundillisesti oli sähkökitaran ja jouhikon muodostama äänivalli – voimakas yhteissoitto, jota myös haitari tuki. Karhun (ja osin Rinteen) kuuluttaessa kappaleet suomen kielellä oli yleisön sympatiat heti rajan takaa tulevan folkrockyh-tyeen puolella. Osa yhtyeen energisestä esiintymisestä saattoi juontua niinkin kaukaa kuin vuoden 1985 Moskovan Maailman rauhan festivaalilta, jossa Karhu, Rinne ja Sevets olivat katsomassa tunnetun suomalaisyhtyeen Sielun veljien poikkeuksellisen aggressiivista ja rajua klubikeikkaa. Kaikki kolme ovat kertoneet että kokemus oli järisyttävä ja täysin poikkeava sen ajan Neuvostoliitossa. Samaa punkhenkistä hurjuutta ja eri soitinten unisonosta johtuvaa hypnoottisuutta oli runsaasti myös Talvisopien keikoilla erityisesti 1990-luvun alussa.