СтаВл Зосимов Премудрословски - Hullu etsivä. Hauska etsivä

– No, se on ratkaistavissa. Kaikki maksaa budjetin. Jos löydämme nenän.

– Ja jos emme löydä sitä?

– Ja jos emme löydä sitä, kaikki kulut vähennetään… sinulta.

– Kuinka niin?

– Ja niin. Jos kysyt silti tyhmiä kysymyksiä, voit menettää työsi. Saitko sen?

– Se on totta, ymmärretään. Milloin olemme menossa?

– Tyhmä kysymys. Meidän pitäisi olla jo siellä. Mennään nyt!

– Ja mikä on niin pian? En pakennut matkalaukkuani?

– Meidän on aina pidettävä se valmiina. Tiesit mistä sait työpaikan… Muuten, sama asia…

– Mitä?

– En pakennut matkalaukkuani. Kyllä, me emme tarvitse niitä. Saapuessasi osta, mitä tarvitset. Minulla on pankkikortti.

– Ja jos rahaa ei ole tarpeeksi?

– Hän heittää. – ja jälleen piirin poliisi nappasi sormen kattoon ja hyppäsi pygmi-tyyliin pöydän avulla pöydälle heiluttaen jalkaa kollegan nenän eteen. Hän nousi jaloilleen ja ylitti pöydän jalka suuntaan Arutunista tuoliinsa. Kyynele ja suuntasi uloskäynnille.

– mitä sinä istut? mennään! – ja heilutti kättään, – ja ikään kuin Pietarin pitkin, pyyhkäisi maan päälle…

He lähtivät linnoituksesta, jättäen oveen vain liidulla huomautuksen:

«Älä huolestu. Lähdimme kiireelliseen toimeksiantoon Pietariin. Pysyt Incephalaten ja Izyan sijaan – minun sijasta.. Minä!»

Ja alareunassa on lisäys toiseen käsialaan:

«Anteeksi, Pupsik, tulen takaisin niin kuin tarvitsen! Kirppusi ollessa ylös. Odota minua ja tulen takaisin. Ehkä yksi…»

Izya lukei muistion ja kirjoittamalla arkkiin isänsä ja Intsefalopatin käsialalla, piilotti sen taskuunsa ja pyyhi kirjoituksen ovelta.

– No, vanha vuohi, sait sen. – Otin matkapuhelimen ja lähetin tekstiviestin isälleni. Sitten hän meni taloon ja antoi muistion äidilleen. Hän luki ja kohautti olkiaan.

Anna hänen ratsastaa. Me korvaamme sen. Eikä sanaakaan isän jatkumisesta. Saitko sen?

– Tietysti, äiti, ymmärrän… Ja ottakaamme sika rehtorilta, ah? hän ehdotti.

– mitä sinä olet? Meidän on tehtävä kaikki peruskirjan ja oikeudenmukaisuuden mukaisesti.

– Ja hän huutaa minulle oikeudenmukaisesti?

– Hän on ohjaaja. Hän tietää paremmin. Ja hän itse vanhurskautetaan Jumalan edessä.

– Onko se seinä, joka roikkuu toimistossa seinällä?

– Melkein. Siellä roikkuu hänen sijaisensa Iron Felix. Okei, mene tekemään kotitehtäväsi.

– tein. Äiti, voinko mennä kävelylle joelle?

– Mene, muista, koiranpentu: hukku, älä tule kotiin. Tapan sinut… Onko sinulla?

– Kyllä. – Izzy huusi ja katosi oven taakse…

– Ei, suojelija, voisin pysyä, sydämeni on heikko…

– Ei mitään, täällä Pietarissa hengität kaasuja ja helposti.

Harutun halusi silti sanoa jotain pysyäkseen Klopin vaimonsa kanssa, mutta hänestä tuli ajattelevainen ja katsoi pois indeksoivalle kahdelle häntänsä polvelleen ja puristi hyönteisen peukalollaan housujensa kankaaseen.

– Mitä halusit pilkata? – kysyi sarkastisesti silmiänsä, Ottila.

– Minulla ei ole rahaa tai lääkettä.

– No, se on ratkaistavissa. Kaikki maksaa budjetin. Jos löydämme nenän.

– Ja jos emme löydä sitä?

– Ja jos emme löydä sitä, kaikki kulut vähennetään… sinulta.

– Kuinka niin?

– Ja niin. Jos kysyt silti tyhmiä kysymyksiä, voit menettää työsi. Saitko sen?

– Se on totta, ymmärretään. Milloin olemme menossa?

– Tyhmä kysymys. Meidän pitäisi olla jo siellä. Mennään nyt!

– Ja mikä on niin pian? En pakennut matkalaukkuani?

– Meidän on aina pidettävä se valmiina. Tiesit mistä sait työpaikan… Muuten, sama asia…

– Mitä?

– En pakennut matkalaukkuani. Kyllä, me emme tarvitse niitä. Saapuessasi osta, mitä tarvitset. Minulla on pankkikortti.

– Ja jos rahaa ei ole tarpeeksi?

– Hän heittää. – ja jälleen piirin poliisi nappasi sormen kattoon ja hyppäsi pygmi-tyyliin pöydän avulla pöydälle heiluttaen jalkaa kollegan nenän eteen. Hän nousi jaloilleen ja ylitti pöydän jalka suuntaan Arutunista tuoliinsa. Kyynele ja suuntasi uloskäynnille.

– Miksi istut? mennään! – ja heilutti kättään, – ja ikään kuin Pietarin pitkin, pyyhkäisi maan päälle…

He lähtivät linnoituksesta, jättäen oveen vain liidulla huomautuksen:

«Älä huolestu. Lähdimme kiireelliseen toimeksiantoon Pietariin. Pysyt Incephalaten ja Izyan sijaan – minun sijasta.. Minä!»

Ja alareunassa on lisäys toiseen käsialaan:

«Anteeksi, Pupsik, tulen takaisin niin kuin tarvitsen! Kirppusi ollessa ylös. Odota minua ja tulen takaisin. Ehkä yksi…»

Izya lukei muistion ja kirjoittamalla arkkiin isänsä ja Intsefalopatin käsialalla, piilotti sen taskuunsa ja pyyhi kirjoituksen ovelta.

– No, vanha vuohi, sait sen. – Otin matkapuhelimen ja lähetin tekstiviestin isälleni. Sitten hän meni taloon ja antoi muistion äidilleen. Hän luki ja kohautti olkiaan.

Anna hänen ratsastaa. Me korvaamme sen. Eikä sanaakaan isän jatkumisesta. Saitko sen?

– Tietysti, äiti, ymmärrän… Ja ottakaamme sika rehtorilta, ah? hän ehdotti.

– mitä sinä olet? Meidän on tehtävä kaikki peruskirjan ja oikeudenmukaisuuden mukaisesti.

– Ja hän huutaa minulle oikeudenmukaisesti?

– Hän on ohjaaja. Hän tietää paremmin. Ja hän itse vanhurskautetaan Jumalan edessä.

– Onko se seinä, joka roikkuu toimistossa seinällä?

– Melkein. Siellä roikkuu hänen sijaisensa Iron Felix. Okei, mene tekemään kotitehtäväsi.

– tein. Äiti, voinko mennä kävelylle joelle?

– Mene, muista, koiranpentu: hukku, älä tule kotiin. Tapan sinut… Onko sinulla?

– Kyllä. – Izzy huusi ja katosi oven taakse…

– Uuh, – rehtori, erään latvialaisen kolhoosin kotoisin, pudisti päätään ja päästi kävijöitä läpi. – Ei ole omatuntoa, on selvää, että kasvot eivät ole venäläisiä ja kenraalin univormu on päällään.

– Ja siitä määrätään hallinnollinen rangaistus.. – selitti Lvivin kotoisin oleva kersantti Golytko.

– Ja tässä on passi, huutolla, Harutun Karapetovich ja antoi hänelle pentaan. – venäjä. Olen venäläinen, minun!

– Kuten minä, – lisäsi pentin

– Ja minä. – ojensi silmänsä, ohjain lisäsi.

– No, hyvin. – Lehtipassi lausui pentin – vaikka sekunnin ajan – katsoi otsaa alla, – oletko taiteilija? – monivärisiin silmiin, minkä jälkeen hän laski opiskelevaa katseensa korviin, – vai zoofiilia?

Ottilan silmät kuoriutuivat ja hän lähentyi kuin getelmä katsomalla Intsefalopatia. Ruumiillinen punoitettu.

– No, ommel, minkä karjan varrella olet, tai kotikulttuurissa? – hoitaja antoi passin Harutunille.

– Millainen taiteilija olen? En ole kokopäiväinen avustaja paikallisessa Sokolov Stream -kylässä, Leningradin alueella.

– Voi rakas, mene pois täältä. – virkamies ehdotti.

– Tässä on henkilöllisyystodistukseni.

– Kapralainen, sanotko? – kersantti naarmutti poskensa ja pani siemen suuhunsa. – No, olet vapaa, ja tämä tulee minun kanssani.

– Mitä tarkoittaa «tule kanssani»? – luppi oli järkyttynyt. – Annanko soittaa pomolleni nyt? Hän asettaa aivosi…

– Soitat, soitat sinne, toimistossani, ja aluksi testaan sinua etsimään, oletko ehkä tšetšeeniterroristi tai paennut vanhempasi. Tule, mennään. palvelija huusi ja yksinkertaisesti ajoi häntä: joko maalilla tai tynnyrillä, Ottilille uskottiin rynnäkkökivääri rautatiesarjan päivystyshuoneessa. rautatieasema. Ancephalopath seurasi häntä ja halusi jopa syttyä tuleen Ottilansa kanssa, koska Klop näytti siltä, katosi heti pylvään taakse ja teeskenteli tietävänsä Klopia.

– Harutun, soita Isoldelle, anna hänen tuoda asiakirjat! – huusi Klop.

«Ja nopeammin», kersantti lisäsi, «muuten hän pysyy kanssamme pitkään.»

– Ja milloin se julkaistaan? kysyi Harutun.

– Kuinka perustaa henkilö…

– Kolme päivää? – vanha mies hymyili.

– Tai ehkä kolme vuotta. – vastasi hoitaja. – jos hän ei vastusta viranomaisia. – ja löi oven sisäpuolelta.

Inkefalopaatti halasi vasemman kätensä sormilla ohutta leukaansa, ja niittäen nenänsä alle päätti suorittaa tehtävän, joka sopi hänelle ja hänen pomolleen. Hän käveli nopeasti asemalta kadulle ja pysähtyi välittömästi.

– minne minä menen? Harutun kysyi itseltään.

– Isoldelle, hullu. – vastasi sarkastisesti sisäinen ääni.

– Joten ei ole rahaa? Mihin menen?

– Ja sinä, varastat rakkaasi tähden, siellä, tuosta rasvasta kasvosta, joka istuu mustassa jeepissä.

– Hän, hän lyö kasvonsa. Ja ei pitänyt, olen pent?!

Ja vaikka Harutun neuvotteli sisäisellä äänellään, Klop, antanut tiedot, kumarsi kohtuullisesti istuessaan apinalla.

– Hei bum, hyvä pieru! – huusi hoitaja. Ottila heilutti ja avasi pullistuneet silmänsä. Hän pyyhki suuhunsa ja tunsi suuhun roiskeita ja yritti kerätä sylkeään kielellään, mutta suussa ei ollut tarpeeksi kosteutta ja hän pyysi wc: tä.

– Kollega, voinko käyttää wc: tä?

«Se on mahdollista», vanhimmat vastasivat hyväsydävästi, «mutta jos peset sen.»

Текст предоставлен ООО «ЛитРес».

Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию на ЛитРес.

Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.