Коллектив авторов - Мир Калевалы

Lönnrotin lähetti onnekkaasti opin tielle vanhempi veli, joka tajusi tässä piilevän lahjakkuuden ja intohimon oppia. Rutiköyhä Elias kiersi Suomea tiedon perässä, opiskeli niin Tammisaaressa, Turussa kuin sitten ensin apteekkarin apulaisena Hämeenlinnassa. Lopulta hän luki lääkäriksiTurussa ja Turun palon jälkeen Helsingissä. Pitkät matkat hän taittoi pääasiassa jalkaisin; Lönnrot oli nopea kävelijä ja tottunutyöpymään aivan missä vain. Tässäkin häntä voi verrata Lomonosoviin, joka vaelsi jalan pohjoisestaMoskovaan oppia saamaan. Lönnrot taas kulki etelästä pohjoiseen ja sieltä vielä itään. Tärkeintä ei näköjään koskaan ole suunta vaan lopputulos.

Jos Lönnrot on eräänlainen Lomonosovimme, olkoon Kivi sitten Suomen Pushkin, vaikka runoilijan suurin saavutus oli ensimmäinen suomalainen romaani: jo mainittu Seitsemän Veljestä (1870). Täyttä runoa teos kuitenkin on. Laulurunoudessa Pushkinin viitan vetäiseemyöhemmin ylleen myös Eino Leino. Ja kun tällaiseen vertailuun ryhdytään niinoma Gogolimme on Maiju Lassila. Tshehovia Suomesta ei kuitenkaan valitettavastilöydy.

Niukan leipänsä Lönnrot sai laulavana teininä, vaatteiden korjaajana, ja aika usein ihmisten hyväntahtoisuuden avulla. Lahjakkuus tunnistettiin. Sitkeydellä hänestä lopulta tuli valmis lääkäri, vaikka ruotsin kielellä kirjoitettu väitöskirja käsittää vaatimattomat kuusitoista sivua: Om finnarnes magiska medioin – Suomalaisten maagisista parannustaidoista, voisi-tittelin myöstulkita.

Kaiken ikänsä Lönnrot oli lääkäriammatistaan huolimatta erityisen kiinnostunut runoudesta, varsinkin Suomen kansan vanhoista runoista. Ei ole turhaan sanottu, että Lönnrotjäniks-en nopeudellajuoksi kiinni unohduksiinjo painelevanrunope-rinteemme. Kyllä hän sen lisäksi myös souti ja hiihti runojen perässä ja joskus harvoin kulki hevoskyydilläkin, kun sellainen osui kohdalle. Lönnrot kirjoitti ensimmäisestä matkastaan vuonna 1828 teoksen Vaeltaja, joka on yksi aniharvoista edes jollain lailla myös hänen persoonallisuuttaan valottavista teksteistä. Itseensä hän ei siinäkään sen suuremmin keskity.

Muita ja laajempia keruumatkoja oli tulossa, lopulta kaikkiaan yksitoista, viimeinen niistä suuntautui Viroon. Kaikilla matkoilla Lönnrotia auttoi se, että hallussa olinuottien tuntemus ja varsinkin se, ettähän osasi pikakirjoitusta. Kaukaiseen Kajaaniin hän halusi lääkäriksi siksi, että runojen alkulähteille oli sieltä helpompi matkata. Karjala ja varsinkin Vienan Karjala olivat säilyttäneet runonlauluperinnettä, joka muualta Suomesta oli jo kadonnut. Lönnrotilla oli selvästi myös kyky tulla toimeen kansan kanssa, saada ihmiset laulamaan itselleen. Musiikin kieli on maailmassa yhteinen; hänhän osasi soittaa. Arhippa Perttunen, Ontrei Mallinen ja Vaassila Kieleväinen olivat parhaidentaitajien joukossa, muttaaivan kaikenlaisia-laulajiaLönnrot etsi ja löysi.

Pelkät kerätytmuinaisrunotkin olisivat jo olleet hieno saavutus ja riittäneet yhdelle ihmiselle, mutta Lönnrot intoutui tekemään niistä oman sommitelmansa. Niiden pohjalta hän loi Kalevalan jossa kaksi myyttistä kansaa Kalevala ja Pohjola kiistelevät keskenään. Saadakseen juoneen terää, Lönnrot lisäsi kansan laulamiin muinaisrunoihin omia säkeitään, jotta runoista syntyisi kunnon kertomus. On tehty kansanruno-Ka-levala jossa näitä osuuksia ei ole, mutta se ei houkuta lukemaan toisin kuin Lönnrotin luoma eepos. Suuressa taiteessa on aina kysymys hahmosta, joka kantaa tarinan ja saa sen elämään.

Pääosaa Kalevalassa pitää hallussaan Väinämöinen, joka myöhemmin uusien keruumatkojen tuloksena sai vielä vierelleen traagisenkuvauksen Kullervosta (Vanha Kalevala, 1835-36, Uusi Kalevala 1849).

Vaka vanha laulaja ei Kullervon tulosta omaan maail-maansapiitannut. Hän tiesi kuka oli; Leinon sanoin “mahtaja heimonsa hengen”. Häntä ylempänä oli vain “Ukko, ylijumala, ilman kaiken kannattaja!” Voisi kuvitella, että Lönnrot runoelmaa laatiessaantavallaan samastui Väinämöiseen, ja antoi myös siksi laulun kaikua, sanojen viedä.

Mitään nuorta Ainoa, jota vanha bardi eepoksessa mielii rinnalleen eiLönnrotin elämässä kuitenkaantainnut olla; alistuvainen vaimo ja lapsia vain. Ainoa poika Elias tosin kuoli jo kaksivuotiaana, loput olivat tyttäriä, mutta heistäkin vain yksi ainoa jäi elämään Lönnrotin jälkeen. Ida Karolina muutti Istanbuliin ja sitten Italiaan jossa lopulta haudattiin Siennaan 1915. Muut tyttäretmenehtyivät kulkutauteihin täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Lääkäri-isä ei aikakauden medisiinallaan kyennyt heitä parantamaan. Sen on täytynyt koskea häneen syvästi.

Mihin lääketiede 1800-luvun puolivälissä sitten uskoi? Yhäti kuppaamiseen, suoneniskentään ja iilimatoihinkin, joita Gogol parka viime hetkinään inhosi: “Tuokaa tikapuut!” Ja Jumala armahti hänet ja toi. Lönnrot ei voinut tietää viruksista ja bakteereista enempää kuin muutkaankollegansa, mutta hän ymmärsi että siisteys ja puhtaus oli yksi avainsanoista hengis-säpysymisen tiellä, viinan ja huonon elämän karttaminen toinen. Tauteja oli helpompi ehkäistä ennakolta kuin sitten kun ne ahneesti olivat iskeytyneet saaliseensa. Myös eheä psyyke saattoi parantaa. Lumelääkkeilläkin oli ja on oma voimansa, minkä Lönnrot samoin tajusi.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS) on painattanut kortin jossa on Lönnrotin kuva ja sen vierellä hänen tekstiään. Se on myös keskeinen osa hänen lääketieteellistä oppiaan: “Lepo, toivo, tyytyväisyys ja kohtuullinen ilo pitävät ihmisen terveenä ja vielä toisinaan parantavat sairaanki. Vaan vahingollinen on ylellinen ilo ja riemu, jos liiallinen suru, murhe ja alamielisyyski”.

Hyvin sanottu. Ylellisellä ilolla ja riemulla Lönnrot tarkoittanee lähinnä ratto – ja raittielämää. Eikä oikeastaan edes riemua vaan remua. Siihen sortuu kunnon ihmisiä yhä kummankin puolen rajaamme kaikesta valistuksesta huolimatta.

Lönnrot itse valitsi kaivoveden viinan sijasta ja oli mukana perustamassa Pohjolan ensimmäistä raittiusyhdistystä. Toisin kuin myöhempi kollega Ilmari Kianto, tuo Moskovan maisteri joka 1925 kirjoitti teoksen K. H. P. V. eli Kohtuullisen Hutikan Pyhä Veljeskunta, Lönnrot kannatti täysraittutta. Ei ihme että hän eli aikakauteen nähden todella pitkän elämän ja kuoli vasta vuonna 1884. “Parantaja, paranna itsesi”, kuten Bibliassa sanotaan. Siinä Lönnrot harvinaista kyllä onnistui – toisin kuin omien lastensa kanssa.

Jos Lönnrot on ihmisenä tähän saakka jäänyt minulle vieraammaksi kuin moni muu suomalainen klassikko, on hänen Kalevalansa tehnyt todella suuren vaikutuksen. Sen innoittamana kirjoitin jopa teoksen Moinen mies (1989). En tyytynyt pelkästään toistamaan Väinämöisen elämää, vaan otin siitä itselleni sopivia palasia ja keskityin muunmuassa Ainoon. Olinhan itse silloin jo keski-iässä ja silti ihastunut nuoreen neitoon. Lapsekkaasta suhteesta ei tullut tietenkään mitään; tuo neito pelästyi ja perääntyi, mutta ei hukuttautunut vaan meni myöhemmin naimisiin ja loi onnellisen kodin miehineen, lapsineen ja omine urineen.

Itse sain siitä kuitenkin täräyksen, joka oli pudottaa minut maailman laidalta, josta olin vielä vähällä häipyä avaruuteen. Muuan lääkäriystävä minut siitäpelasti.

Kun toivuin, kirjoitin teoksen. Myös Sampo kiinnosti; ihmiskunnan ikuisten toimeentulopulmien ratkaisu, jos sen vain keksisi uudestaan. Tein kirjan kokonaan Kalevalan vanhalla runomitalla, mutta niin että teksti näyttää päällisin puolin normaalilta proosalta. Moinen mies ei kuitenkaan ollut mikään menestys, päinvastoin. Siitä taisi ilmestyä vain pari pientä ja lähinnä hämmästelevää arvostelua eikä sitä kukaan halunnut. Itsellenise oli silloinkuitenkin tärkeä;osa yhtä elämäni pettymystä, josta kirjoittamallaparanin, jälleen kerran.

Outoa kyllä, kun Moisen miehen nyt etsin esiin ja sitä katselen, jotain huvittavaakin siinä on. Jopa pari lähes kelvollista lausetta: “Tukala on tuletta olla, suuri vaiva valkeatta; ikävä on ihmislasten, ikävä itse Ukonkin”.

Kirjan loppupäätelmästä on myös tullut yhä todempaa: aitoja bardeja, varsinaisia Väinämöisiä eli koko kansan suuria laulajia, ilmestyy bisneshenkiseen kirjallisuutemme yhä harvemmin. KalevalassaVäinämöinen pysyy vielä tallella ja palaa, jos niin vielä halutaan: “Annapas ajan, päivän mennä, toisen tulla, taas minua tarvitaan, katsotaan kaivataan, uuden Sammon saattajaksi, uuden kuun kulettajaksi, uuden päivän päästäjäksi”. Lönnrotia ja Kalevalaa mukaillenmyös minälähetin Moisen miehen lopussa Väinämöisen “yläisiin maaemihin”, ylös avaruuden aalloille, mutta kirjan lopussa totesin Lönnrotia pessimistisemmin, miltä Väinämöisestä tuntui, kun hän sai odottaa uutta kutsua tähtien maailmassa: "Kunnes viimein pursineni sinne itsekin juutuin, puutuin paikalle minäkin, jäin sen purteni mukana. Lähden kun sekin taas lähtee, palaan jos joku muistaa, jos oikein todella haluaa; jos ei, palaavat laulut sentään. Ei palaa entinen elämä”.

Ylivoimaisesti suurin osa kaikesta kirjoitetusta katoaa, vain hyvin pieni osa säilyy. Kalevalan ja Väinämöisen lisäksi tallella on yhä myös Lönnrot itse. Hänen elämänsä alkuja loppu, symboliset kaksi taloa löytyvätSammatista, joka nykyään on osa Lohjaa. Talot sijaitsevat vain viitisen kilometrin päässä-toisistaan, joskin jokin kulkuneuvo tarvitaan, ellei halua harrastaa Lönnrotin tapaa liikkua. Lammin taloon johtava tieon yhä kapea ja kiemurteleva; pitkän tuntuinen jopa autolla ajaa. Synnyin – ja kuolintaloihin voitutustua enää vain kesäisin, jolloin ne ovat yleisölle auki. Mutta vaiva kannattaa nähdä. Läheisessä vanhaanhirsirakenteiseen kouluunperustetussa Sammatin Kievarissa voi sitten pistäytyä ja syödä vaikkapa noutopöydän aitosuomalaisen lounaan. Näin lähelle tätä kansaa ja sen perintöä tuskin missään muualla Suomessa enää pääseekään.

Lönnrot oli yleisnero vailla vertaa. Se ei nykymaailmassa ole enää mahdollista, koska jokainen spesiaalialue vaatii osaa-jiltaanyhäenemmän vain sitä itseään koskevaa tietoa. Tämän-takia kokonaiskuva pirstoutuu, mikä on sääli: vasta laaja yleistieto voi antaa ihmiselle suuremman ymmärryksen siitä missä maailmassa me oikein elämme.

Lönnrotille se tuolloin vielä onnistui. Muttaolihan hänen toimeliaisuutensa myös todella rajaton. Kahden talon kautta niissä käymällä ja niiden sisältöä ja tarkoitusta ihmettelemällä ja miettimällä olen viimein jotenkin voinut ymmärtää, mikä tiedon halu vei häntä eteenpäin ja sai miehen tekemään työtä joka päivä aamu kello viidestä illan hämärään.

Lönnrot ihmisenä on siltiminullejonkin asteen arvoitus. Hieman kasvottomaksi hänyhä jää, mutta ainakin hän olilah-jakas, älykäs ja jopa viisas; ja sitten myös sitkeä, nopea ja iän myötä ehkä jopa kärttyisä. Myös talot antavat vastauksia. Selvä halu näyttäämenestystä onLönnrotilla ollut mitä Lammin suureellisen taloon tulee. Mutta hän on ilmeisesti tahtonut näyttää sen itselleen, kun kyseessä on kuitenkin ollut vetäytyminen ihmisten ilmoilta. Minä köyhä poika menestyin sittenkin! Niin iso rakennus ei olisi ollut hänelle tarpeen; eihän perheeseen kuulunut enää montaakaan ihmistä Lönnrotin lisäksi. Palveluskuntakin toimija asui pihan toisella puolella.

Isojen huoneitten ontäytynyt väliin todella kumista tyhjyyttään. Paikan rauha on toisaalta edelleen rikkumaton. Elämänsä onnettomuudet perheen suhteenLönnrot kompensoi-Lammintalossa jatkuvallauurastamisella. Se täytti huoneet japiti miestä pystyssä loppuun saakka.